Volvo-kuiskaaja vs. ajokoira

 Teksti: Arttu Lustig

Volvo-kuiskaaja

Kerta kerran jälkeen hyvin haudutetun vihreän teen, ruotsalaisen nuuskan ja amerikkalaisen folkmusiikin äärellä suodattamassa IBM Model M:n sitä mitä olen nähnyt ja kokenut.

Kaikki alkoi kerrostalon parkkipaikalta, kun olin vaihtamassa autooni tulppia ja niiden johtoja. Auton tulpat olivat kastuneet pitkin talvea kiihtyvällä rotaatiolla, ja yritin katkaista kierteen uusimalla tulppien johdot. Olin jo tarkistanut virranjakajan kannen, joka vaikutti priimalta, vaikkakin kerännyt hiukan likaa itseensä. Tulppien tuhoon sillä ei ollut osuutta. Tulppien johdot näyttivät jopa minun silmääni epäilyttäviltä, joten tilasin netistä uudet.

Parkkipaikalla auton korjaaminen kuuluu autokorjaamisen mestaruusluokkaan. Olosuhteet ja paineet ovat äärimmäiset. Ensinnäkin korjaaja on täysin olosuhteiden armoilla. Taivasalla on mahdollista päästä haastamaan taitojaan ja tahtotilaansa niin lumisateessa kuin paahtavassa helteessä. Toisekseen joudut suorittamaan korjauksen yleisön edessä. Erilaisilla kaikkitietävillä tee-se-itse-miehillä on täysin esteetön mahdollisuus tulla kommentoimaan suoritustasi. Suorituksen uusiminen liian usein aiheuttaa, että ihmiset tulevat jälkeenpäin kyselemään autosi vioista ja korjauksen onnistumisesta. Näin henkilökohtaiset asiat eivät heille luonnollisestikaan kuulu. Toisaalta saatat saada korjausapua niin tutuilta kuin tuntemattomilta, joka on aina tervetullutta.

Kumarrellessani kohti moottorin pyhyyttä tulpanjohdot käsillä minulle tuntematon mies tuli juttusilleni. Esittäytymättä mies kyseli, mikä autoani vaivaa ja mitä olin tekemässä. Romantikkona romantikolle kerroin huolistani sytytyksen suhteen ja yrityksistäni korjata tilannetta. Mies kertoi omistavansa uudemman sarjan Volvon, jossa oli vastaava moottori kuin omassani. Ensi alkuun mies kehui kummankin sarjan Volvot, jonka jälkeen kysyi, olinko käynyt näyttämässä autoani Niemiselle. En tuntenut ketään Niemistä. Mies kertoi lyhyesti seudulla asuvasta miehestä, jonka pitäisi olla yksi parhaista Volvo-spesialisteista. Mies antoi minulle Niemisen numeron. Kiitin miestä puhelinnumerosta ja mies jatkoi matkaansa.

En luottanut, että auton sytytysongelmat olisivat korjaantuneet tulppien johtojen vaihtamisella, joten soitin Niemiselle. Nieminen antoi minulle lyhyen tarkistus listan, jotka minun pitäisi tarkistaa autosta, jonka jälkeen soittaisin hänelle uudestaan. Tarkistin Niemisen pyytämät seikat autostani. Soitin Niemiselle ja arvelin hänelle, ettei tarkistuslistan kohteissa näyttäisi olevan mitään vikaa. Nieminen pyysi hiljaisella äänellä tuomaan autoni luokseen. Kysyin, että voisiko tarkastaa autoni tarkemmin, koska katsastusaika oli umpeutumassa. Niemisen mukaan autot lähtivät aina katsastuskunnossa pihalta pois. Sovimme ajan.

Volvo-kuiskaaja asui seudun takamailla. En ollut käynyt seutuni niillä alueilla, koska tietämykseni mukaan siellä ei ollut muuta kuin satunnaisia kesämökkejä, hakkuualueita ja maataloja. Niillä seuduilla ei ollut mitään nähtävää – ei lähdettä, poikkeuksellista kalliomuodostelmaa tai rotkoa, joita voisi käydä pitkästyttävänä kesäsunnuntaina ihastelemassa. Enintään voisi löytää tiheän kuusikon takana joidenkin salaiset sienestys ja marjastuspaikat.

Ajaessani ohjeiden mukaan kohti Niemisen tukikohtaa asfalttitie vaihtui mäkisestä ja mutkaisesta hiekkatiestä keskiruohoiseksi mökkitieksi. Kuvittelin ajaneeni harhaan ja lähestyväni jollekin rannassa nököttävistä kesämökeistä. Lopulta näin ryteikön keskeltä puisen ladon ja kaksi ikivanhaa pakettiautoa sekä 700-sarjan Volvo hylättyinä. Tiesin tulleeni perille. Ajoin mäen päälle, jossa pienen metsähakkuun alueen reunalla oli omakotitalo sekä suuri hallirakennus.

Sammutin moottorin ja nousin autossa. Ketään ei näkynyt pihalla. Ympärillä oli lisää eri-ikäisiä ja erikuntoisia Volvoja. Sytytin savukkeen, kävelin hallin ovelle ja koputin. Hallin sisältä kantautuivat askelten kuivat kaiut lähentyen ovea. Vanha, pitkä ja hoikka mies työhaalareissa avasi oven. Tervehdin mies ja esittelin itseni. Nieminen sanaa sanomatta ohitti kättelyvalmiuteen ojentuneen käteni kävellen suoraan autoni luokse pyytäen käynnistämään moottorin. Tein työtä käskettyä. Nieminen nojasi käsillään vienosti tärisevää konepeltiä vasten ja sulki silmänsä. Nieminen avasi silmänsä hetken nojailtuaan autoani vasten ja pyysi sammuttamaan moottorin. Nieminen kertoi pakoputken olevan huonossa kunnossa, mutta hyvänä uutisena autoni ei ole toivoton tapaus. Väsyneen vanhan miehen katseen takaa Nieminen pyysi minua hakemaan auton viikonlopun jälkeen.

Kotona koko tapahtumaketju alkoi tuntua luonnottomalta ja melkein yliluonnolliselta. Aivan kuin kohtalo olisi sekaantunut autoni elämään. Makasin sohvalla kädet pääni tukena ja tuijotin verhoja. Kuka oli tämä tuntematon mies, joka antoi minulle Niemisen puhelinnumeron? Oliko Nieminen tosissaan paikallistanut vian nojaamalla silmät kiinni konepeltiin ja kuuntelemalla auton ääntä? Miksi Niemisen puhelinnumeroa ja yritystä ei löytynyt paikallisesta keltaisiltasivuilta tai Internetistä, jos hän kerta oli yksi parhaista? Kuka tämä Nieminen lopulta oli?                 

Olin vastikään tehnyt lyhyen vierailun pääkaupunkiseudulle. Koko aikana en nähnyt kuin yhden vanhan Volvon, vaikka tilastollisesti ympärilläni oli 50 kertaa enemmän autoja. Edellisellä kerran, kun kävin kaupassa, oli pelkästään parkkipaikalla kaksi vanhaa Volvoa omani lisäksi. Lähiparkkipaikoillakin majailee Volvoni lisäksi kaksi vanhaa Volvoa. Miksi tällä seudulla on niin paljon vanhoja Volvoja? Tiedän, että selitys on osaksi psykologiassa. Kun omistaa tietyn auton, osaa silmä poimia liikenteestä vastaavat autot. Näin on käynyt minulle kaikkien edellisten autojeni kanssa. Tämä ei kuitenkaan selitä vanhojen Volvojen vähäisyyttä pääkaupunkiseudulla tai vanhojen Volvojen runsautta seudullani.

Löydän 700-sarjan Volvoja paikkakunnalta myös hylättyinä, elottomina muidenkin korjaamoiden sekä omakotitalojen pihojen nurkista. Voisiko olla, että 700-sarjan Volvo automaailman norsuna pitää paikkakuntaani hautausmaanaan, jonne nämä suuren muistin ja olemuksen autot vaeltavat kuolemaan.  Ehkä paikkakuntani on 700-sarjan Volvolle hyvä paikka rullata viimeisen kilometrinsä. Ehkä Volvoni tuli luokseni viettämään viimeisen hetkensä ja kokemaan kanssani katsastuksen ihmeen vielä kerran. Volvo nähdessäni minut tiesi pääsevänsä aidon romantikon hoiviin, romantikon, joka välittäisi hänestä viimeiseen öljypisaraan asti.

Hain autoni Niemiseltä. Nieminen kertoi pakoputken lisäksi korjanneensa muutamia muitakin pieniä epätarkkuuksia autostani. Tulppien johdot olivat nyt asiallisesti kiinni. Edellinen kiinnitystapa oli tuhonnut tulppien johdon, Nimisen mukaan. Nieminen antoi pakokaasumittauksesta kuitin, joka kelpaisi katsastuskonttorilla. Nieminen kertoi, ettei moottorista enää saisi ulos hyviä savuja, mutta moottori olisi kuitenkin vielä riittävän hyvä ja savut kelpasivat päästömittauksiin.

Ajokoira

Vein autoni seuraavana päivänä katsastukseen. Katsastusasema toimi kuin eräät parturit: aikaa ei varattu, vaan odotettiin omaa vuoroa jonossa. Minua ennen vuoroaan odotti toinen romantikko. Tunnistin kaltaiseni ja keskustelimme kitkerän automaattikahvin ääressä pitkään käsijarrun vaijerista, led-valoista, autojen hinnoista sekä pimeän kauden vaikeista ajo-olosuhteista.

Tämä katsastuskerta olisi erilainen kuin yksikään edellinen elämässäni. Tällä kertaa olisin paikalla, kun autoni katsastettaisiin. En ollut ennen ollut katsastusmiehen mukana, kun hän kajoaa pyhimpääni. Perämaiden Volvo-kuiskaaja oli hoitanut autoni hyväksi, ja minulla oli täysi luotto, että autoni menisi katsastuksesta. En muista, että autoni olisi koskaan mennyt katsastuksesta läpi ensimmäisellä kerralla, mutta tämän kerran pitäisi katkaista putki.

Vuoroni tuli. Kävelin katsastusmiehen luokse. Annoin rekisteriotteen sekä Niemisen kuitin ihan hyvistä savuista. Viiksekäs katsastusmies katsoi kuittia kulmat kurtussa todeten, että tästähän löytyy Niemisen leima sekä oikeat tulokset. Kerroin itsevarmana, että haluan tulla mukaan katsastukseen, ja ojensin avaimet katsastusmiehelle.

Katsastusaseman parkkipaikalla katsastusmies kiersi autoani kädet taskuissa ihmetellen ovessani olevaa ruostetta sekä kysellen miten ikinä olinkaan päätynyt ikivanhaan Volvoon. Vastasin, että olin todennut ruosteen jo ostaessani auton sekä harrastavani jokamiehen klassikkoautoja. Istuimme autooni ja matka kohti nurkan takana odottavaa katsastushallia alkoi.

Lyhyellä matkalla huomasin ensimmäisenä, ettei katsastusmies käyttänyt turvavyötä. Auto sisätila naksutti turvavyön hälytysääntä samalla, kun katsastusmies laittoi kuivalle ikkunalle pyyhkijän sulat vaeltamaan ylhäältä alas ennen kuin päästi pesunestettä tuulilasille. Jostain muistini kaukaisuudesta mieleeni kantautui ajo-opettajan tiukka kommentti, että älä koskaan käytä pyyhkijöitä kuivalla ikkunalla. Olin hiljaa. En halunnut viisastella enempää. Autoni sisällä oli herkkä hetki.

Autoni työntyi hitaasti hallin sisään. Iskunvaimentimet olivat kunnossa, niin kuin jarrutkin. Katsastusmies pyysi minua nousemaan autosta, koska auto nostettaisiin ylös ja pohjan kunto tarkastettaisiin. Muuta kuin pintaruostetta ei löytynyt. Katsastusmies näytti hiljalleen hermostuvan ja selostus tapahtumien kulusta päättyi. Auto laskeutui hallinosturin mukana takaisin hallinpohjalle. Viiksekäs mies hyökkäsi auton sisään ajokoiran innolla verijäljen perässä. Lopulta saalis löytyi. Katsastusmies huojentuneena ilmoitti, ettei autoa valitettavasti voida päästää tarkastuksesta läpi, koska takapenkin keski-istuimen turvavyö on rispaantunut. Hieroin hetken otsaani ja ihmettelin ääneen, miten se oli kelvannut edelliselle katsastusmiehelle. Katsastusmies veikkasi, että koirani oli kolunnut sitä. Minulla ei ole koiraa eikä edelliselläkään omistajalla ollut.

Pesunkestävänä hylkymiehenä tilanne ei heilauttanut mielenmaisemaani.  En tarvinnut olkapäätä tai taputusta selällä. Autoni eivät koskaan olleet menneet ensimmäisellä kerralla läpi. Hylkäys toisaalta kasvatti miehistä saldoani. Ehkä joku vuosi teen suomenennätyksen hylkäyksissä ja minusta tehdään juttu lehteen tai iltauutisten loppukevennykseen. Harmi, etteivät Karpo ja Enska ole enää alalla, voisin päästä televisioon ennen kuin teen ennätyksen. Ehkä varmistukseksi vielä soitan trafiin ja kysyn, mikä on tällä hetkellä suomenennätys hylkäyksissä ja mikä on oma sijoitukseni listalla.

Nieminen oli ilmeetön ja vaiti vaihtaessaan turvavyötä autooni. Odotellessani kiersin pihaa katsellen autovanhuksia. Vein auton uudella takapenkin keski-istuimen turvavyöllä katsastuskonttorille. Katsastusmies tarkisti turvavyön konttorin parkkipaikalla, totesi turvavyön olevan nyt asianmukainen ja tulosti asiakirjat minulle. Katsastusmies uteli pidänkö suuretkin katsastuskahvit. Kerroin, että vain naiseni ja sukulaismies olisivat tulossa. Edelliset katsastuskahvit, joissa vierailin, muuttuivat kahvitilaisuudesta kyläjuhliksi.

Sukulaismies oli järjestänyt katsastuskahvit onnistuneen katsastuksen kunniaksi joitakin kuukausia takaperin. Kahvia ja eri sorttisia kahvileipiä oli isännän äidin tarjoamana pöytä vinollaan. Kahvien ja leivonnaisten jälkeen keräännyimme sukulaismiehen mersun luo. Savukkeiden luodessa auton ympärille tunnelmaa ringissä auton ympärillä sukulaismiehen mersua. Veikkasimme yksimielisesti mersun kestävän vähintään toiset 200 000 kilometriä. Kehuimme muitakin pihassa ylväästi seisovia kärryjä iästä tai ulkoisesta puhtaudesta ja kunnosta välittämättä. Joku syventyi muistelemaan isänsä autoa, jollaisesta itsekin haaveilee. Toinen kertoi suunnitelmastaan myydä nykyinen auto ja ostaa samanlainen mutta uudempi malli tilalle. Eräs vieras oli vitsikkäästi tuonut illan isännälle lahjaksi wunderbaumin yläosattoman naisen kuvalla, jotta ”katse olisi varmasti ajaessa eteenpäin”. Vaihdoimme iltapäivän aikana isännän autoon öljyt kiitokseksi tarjoilusta.

Päivän kääntyessä hiljalleen iltaan ihmiset ja autot vaihtuivat pihassa tiuhaan. Pullien tuoksun ja hempeän kahvilusikoiden kilinän tilalle pöydän ääreen majoittui oluttölkit ja kovaääninen keskustelu. Sauna oli lämpiämässä. Isännän ilmoittaessa saunan olevan käyttövalmis, saunan oven syntyi vieraista kuhina kuin muurahaisista sokeripalan ympärille.  Suman purkamiseksi joku ehdotti reiluuden nimissä vuoronumerojärjestelmää ja munakelloa mittaamaan saunomisaikaa. Ihmisten odottaessa omaa vuoroaan saunaan väki sai minut houkutelluksi kitaran ääreen. Tavallisesti kieltäydyn kunniasta, mutta tuleva yleisöni antoi ymmärtää, ettei kieltäytyminen olisi mahdollista. Toivekappaleina olivat Lentäjän poika ja Moottoritie on kuuma. Soitin kappaleet muutamaan kertaan yleisön toivomuksesta. Kappaleiden kertosäkeiden aikana sain lauluvahvistusta osalta yleisöstä sekä hetkellisesti viereeni tuli ilmakitaran soittajan nostattamaan suoristustani.

Humalainen, saunanraikas ja pullea naapuritalon isäntä pyyhe lanteillaan istui viereeni. Mies varoittamatta otti minut sohvan reunalta kainaloonsa kertoakseen, että sakemannien tekeleet ovat ihan hyviä pelejä mutta japsit kestävät mitä vain. Kostean käden liimautuessa kauluspaitaani ymmärsin, että intiimi valistushetki eurooppalaisista ja japanilaisista autoista oli merkkinä minulle, että olin tullut tämän katsastuskahvien päätepysäkille ja minun olisi aika poistua paikalta. Poistuessani autooni jouduin pihalla vielä kehumaan tuntemattoman miehen auton äänentoistojärjestelmän sointia ja kykyä luoda äänenpainetta Radio Rockin soittolistalle valikoituihin kappaleisiin.

Olen julkaissut Internetissä autotekstejä, jotka hatarasti viittaavat siihen, mitä todella oli tapahtunut, ja suurimmaksi osaksi tekstit ovat täysin mielikuvitukseni tuotosta. Pelasivatko nyt Murphy ja Karma korttia kustannuksellani kirjoitusteni takia näyttäen, että todellisuus voittaa aina mielikuvituksen? Olinko sotkeutunut mustaan magiaan ostaessani Volvo 740 ja kirjoitellessani joutavia tekstejä nettiin autoista ja autoilijoista? Kaduin tekstejäni ja autojani. Ehkä olisi ollut parasta jättää tekstit kirjoittamatta ja alun perinkin ostaa Skoda tai vastaava näkymätön auto.