Zen ja autoilu

Kuva ja teksti: Arttu Lustig

Ajan siis suurta punaista 90-luvun alun Volvoa. Juuri sitä autoa, joka on muotoiltu pelkästään kynällä ja viivoittimella joskus 1980-luvun alkupuolella. Auto, jonka renkaatkin kai olisivat neliskanttiset, jos fysiikan lait antaisivat periksi.

Volvosta nostetaan purjeet. Volvo ottaa kurssin, jota kohti se lipuu. Kova vastatuuli on pahinta: silloin matkan päätä kohti luovitaan kevyellä siksakilla väylän reunasta reunaan. Sisäilman puhallin luo tropiikin ilmaston muutaman ensimmäisen kilometrin jälkeen ja kuumankostea ilma-ala valtaa komentokeskuksen tyydyttääkseen pohjoisen auton etelänkaipuun.

Punainen Volvoni on majakka, joka liikkuvana varoitusmerkkinä ohjeistaa muita tielläliikkujia suureen varovaisuuteen, antaen mahdollisuuden vielä muuttaa kurssiaan. Kun minä ajan, torvet soivat ja jarrut viheltävät. Kun minä ajan, ajan hitaasti. Ajotavan olen perinyt äidiltäni.

Rakastan ajaa suurella vaihteella pientä nopeutta. Autoni on silloin lähes äänetön: aavelaiva pyörillä. Kuuntelen useasti klassista musiikkia ajaessani autoa, koska klassinen musiikki antaa elokuvallisen sävyn autoiluun. Muuten en klassisesta musiikista välitä.

Aamupalalla luen autoni huoltokirjaa. Löydän aina jotain uutta autostani. Paskalla opiskelen Bilteman katalogia. Bilteman katalogi on loputon labyrintti täynnä salaperäisiä muttereita sekä edullisia Volvon varaosia. Tässä vaiheessa kiitän Biltemaa viheltävistä jarruista, jotka tuovat turvallisuutta äänimerkillään jalankulkijoille.  Päivisin ajan autolla paikkoihin, joista saan lisää rahaa autoiluun. Iltaisin selaan Internetistä käytettyjä autoja, ja suunnittelen uutta valloitusta, uutta salarakasta. Kun öisin kirjoitan, kirjoitan autoista.

Vain harvoin kohtaan voittajaani tiellä. Ylämäkeen matkaavat täysperävaunurekat, traktorit, mopot sekä mopoautot pois lukien harva tielläliikkuja pystyy ylläpitämään ajonopeuttani. Joskus kuitenkin käy niin, että saavutan edellä ajavan auton. Minua hitaammalle kuskille olen antanut nimen zen master. Zen master on kuski, joka pystyy ajamaan reilua alinopeutta välittämättä ympäröivän liikenteen painostuksesta ajaa nopeusrajoituksen äärirajoilla tai sen yli. Itsekään en aina kykene tähän.

Kerran en kestänyt tappiota. Ajoin omaa arvokasta ajovauhtiani kuunnellen Schumannin 4. sinfoniaa. Edessä oleva auto lähestyi. Ajoin ehkä noin kilometrin verran auton perässä, kunnes mieleeni heräsi epäilys, että edessäni olisi mahdollisesti luun kova zen master. Lähdin seuraamaan, koska halusin nähdä miltä zen master näyttää.

Oli 40 alue, zen master ajoi 40 km/h. Oli 60 alue, zen master ajoi 40 km/h. Oli 80 alue, zen master ajoi 60 km/h. Seuraaminen oli hankalaa, koska zen masterin reilun alinopeuden ylläpitäminen raastoi jopa minun hermojani. Zen masterilla nopeudet olivat usein välimaastossa, jossa vaihdetta teki mieli vaihtaa. Olin varma, ettei hänen autossa ollut automaattivaihteistoa. Edessä ajava autoilija oli muuttanut ajosuorituksensa taiteeksi, johon itse en kyennyt. Muutaman kilometrin jälkeen mieleni teki kääntyä takaisin ja antaa auton mennä menojaan. En pystynyt ajamaan hänen tahdissaan.

Sisälläni syttyi toivon kipinä. Oli mahdollista, että edessäni ei olekaan zen master, vaan rikkinäinen auto matkalla huoltoon tai eksyksissä oleva turisti, joka kinastelee ajonaikana matkustajan kanssa kartanlukemisesta. Päätin jatkaa seuraamista, koska halusin ratkaista auton arvoituksen.

Liikenneympyrässä auto käänsi vilkun vasemmalle ja sain varmuuden, että edellä ajava auto oli sitä mitä kuvittelin sekä pelkäsin sen olevan. Lopulta auto kääntyi kaupan pihaan. Ajoin omani parkkiin. Kiirettä ei ollut, annoin moottorin käydä. Istuin autossa, avasin ikkunan raolleen ja jäin seuraamaan millaiselta zen master näyttää. Sytytin savukkeen. Hennon savuverhon läpi näin kuinka autosta nousi silmälasipäinen vanha mies beigessä takissa ja fiebig päässä. Ymmärsin katsovani ylivoimaista voittajaani.

Kiukku häviöstä vaihtui nopeasti äänettömään kunnioitukseen. Hetken platonista ihailua, kun mies tarkisti autonsa oven olevan lukossa ja avaimen taskussa. Vanha mies antoi toivoa. Kaikki ei ollutkaan vielä tässä. Vielä olisi paljon saavutettavaa, vielä voisin oppia jotain uutta. Vielä voisi olla matalampia kierroslukuja ja harkitsevampaa liikehdintää kiertoliittymässä.

Poltin savukkeen loppuun ja tiputin tumpin ikkunan raosta ulos. Auto lähti liikkeelle ja tutut sisätilojen kuluneiden muoviosien nitinät saattelivat matkaan. Uuden oivallus ja ihailu haihtuivat häviön hiljalleen nostattamaan masennukseen. Mietin vanhusta: samoilla vaatteilla 50 vuotta nuorempana menisi konservatoriossa opiskelevasta jazzmuusikosta, jonka soittimena olisi trumpetti tai jotain. Liikenneympyrän ajoin ensimmäisellä vaihteella ja laitoin vilkun vasempaan, vaikka ei huvittanut.

Olin tullut takaisin kuolevaisten autoilijoiden sekaan, jossa sosiaalinen elämä saa voimaa kahdesta lähteestä: kielloista ja rajoituksista sekä ennakkoluuloista toisia autoilijoita kohtaan. Liikennesäännöt ovat pelkästään kieltoja ja rajoituksia. Mikään ei ole sallittua, vaan toimimme rajoituksien sisällä. Kerran laitoin skootterin parkkiin metsään ison kiven taakse. Sekin oli myös väärin. Kahden päivän päästä poliisit olivat ovellani kertomassa, että mopo pitäisi siirtää muualle. En varsinaisesti tiedä mitä tein väärin, mutta hain skootterin pois metsästä. Talvesta pidän, koska kesällä ahdistavat parkkiruudut ovat lumen alla ja auton voi asetella haluamallaan tavalla. Liikenne on jatkuva sosiaalinen koe, jossa toisen ihmisen luonne ja mieliala arvioidaan hänen ajamansa auton merkin mukaan. Toisinaan tämä tarkoittaa bemarit vastaan muu maailma. Koe on ilmeisesti kesken, koska tuloksia ei ole julkaistu. Tööttiä ei voi painaa keskellä kaupunkia, vaikka kaveri kävelisikin kadulla ajatuksissaan pizzalaatikko kainalossa. Tämän olen oppinut maaseutuliikenteen ja kaupunkiliikenteen eroista. Ajoin toisella vaihteella koko matkan kotiin.

Auto on lupaus vapaudesta. Auto on pääsylippu, ovi ja ikkuna. Auto on silta sekä lossi. Auto yhdistää ja erottaa. Vanhus oli katkonut kahleet, joissa itse olin vielä kiinni. Vanhus oli vapaa, ja minä sivustakatsoja ja imitaattori – yleisöä ruudun takana. Hitain tiellä on kuningas, kaahari on karussa.