31.10.2019
Eläköön rallienglanti!
Teksti ja kuva: Arttu Lustig
Vuosien ajan Internetin meemikätköissä on ammennettu suomalaisten rallikuskien tapaa ääntää englantia. On ollut pyöreitä Pirellin renkaita ja Timo satuttanut takamuksensa. Kaukana on oltu oksvorttien enklannin ääntämisestä, kun syvien havumetsien pojat ovat kilpaa polkeneet enemmän kaasua kuin jarrua. Suoritukset ovat olleet lopulta aikansa huippuja eikä monia vertaisia ole löytynyt. Lopulta kansainvälisten kameroiden edessä suomalaiset autourheilutähdet ovat päässeet jakamaan ajatuksia maailmaan laajuisesti. Voi kuinka paljon hilpeyttä onkaan kotimaassaan aiheuttanut, kun englanti ääntämiseltään ja sanaston laajuudeltaan ei ole ollut sitä, mitä opetussuunnitelmassa oli vaadittu.
Pitkään häpesin englannin taitoani, ja se mitä ihminen häpeää, sitä ihminen piilottelee. En muista käyneeni koskaan ainoataan oikeaa englannin keskustelua. Suomalaisten seurassa sain aina naureskelua ja matkimista. Ulkomaalaisten kanssa yritin toistaa muutaman kerran uudestaan ja sitten vielä kerran kovempaan ääneen suomeksi. Toivotonta ja lannistavaa olivat nämä yritykset kommunikoida kasvokkain englanniksi.
Tuli kuitenkin aika, jolloin en enää voinut välttyä puhumasta englantia. Pieni kaupunkimme on kansainvälistynyt kiihtyvällä tahdilla. Myös allekirjoittanut joutui kohtaamaan haasteen ja itsensä ilmaisu vieraalla kielellä oli tosiasia.
Teoriassa olin kuivilla haasteen edessä. Englanti kielenä oli tuttu ja arkipäiväinen asia. Hiukan syvemmät tiedot autoista, varaosista ja ohjeista olivat vieraskielisyydestään huolimatta helppo omaksua. Olinhan korjannut auton katsastusmiehelle kelpaavaksi juuri englanninkielisistä videoista vinkkejä noukkien. Tämä viimeistään olisi jo todiste siitä, että kielitaidossa ei olisi vikaa. Englanti tuli suusta yskähdellen kuin vanha dieselmoottori kovalla pakkasella, vaikka vahva V8 oli tavoite.
Tarvitsin esikuvia selvitäkseni haasteesta. Tarvitse vertaistukea. Tarvitsin mielikuvia ihmisistä, joita ihailin. Oli aika palauttaa mieleen lapsuuden idolini Marcus ”Bosse” Grönholm, Juha Kankkunen, Tommi Mäkinen. He olivat täydellisiä esikuvia, jollaisin tarvitsisin selvitäkseni englannin haasteesta. Kaikki kolme olivat maailmanmestareita. Miksi en siis puhuisi rohkeasti ja itsevarmasti englantia kuin maailmanmestari?
Annoin siis englantini päristä suustani kuin roudan nostattamasta kivestä reiän saanut pakoputki. R-kirjaimia en peitellyt kitalakeen, vaan annoin niiden rymytä ulos suusta pitkin pusikoita räsähdellessä. En antanut sanojeni keulan puskea tai perän karata alta, vaan englanti sai seistä tasaisena pystymetsänä vierelläni, kun kiidin sen läpi kaasupohjassa sanavarastoni ohutta hiekkatietä pitkin. Kielioppi puheen kartturina oli oheistavaa tarpeen tullen, muuten matkasin sanomaani intuitiolla.
Tulin voittajana maaliin erikoiskoe toisensa jälkeen. Sanoma oli mennyt juuri sellaisena perille vastaanottajalle kuin olin sen mielessäni tarkoittanut. Puhuin kotimaisten mestarien kieltä, englannin suomalaista rallimurretta Ouninpohjan aksentilla. Jämäkkää ja yksinkertaista ilmaisua ilman krumeluureja. Tyylillisesti se on ehkä harmaata ilmaisua, mutta lopputuloksena selkeää ja tahdikasta englantia.
Kiitos Grönholm, Kankkunen ja Mäkinen.
Keskustelu
Ei kommentteja
