29.04.2018
JMK Ralliradio osa 3 - Ei pakkia
Teksti ja kuva: Arttu Lustig
Viimeisen rallireportaasin jälkeen katselin mäen päältä käärmeenlailla luikertelevaa pysäköityjen autojen letkaa leveän hiekkatien varressa samalla, kun ralliautot harvakseltaan suhauttivat ohi matkatessaan seuraavalle erikoiskokeelle. Autokäärmeen jossain loppupäässä olisi omani. Tämä tarkoittaisi, että hyvin lyhyt ralliradiotoimittajanura olisi loppu toistaiseksi.
Kiireessä pysäköity Saab oli vastakarvaan muita autoja. Onneksi vain yksi auto oli jälkeeni pysäköinyt tienvarteen. Lähteminen olisi tästä huolimatta haastavaa, koska laskelmieni mukaan alle minuutin välein tulisi ralliauto. Eteenpäin en voisi lähteä ajamaan, koska hiekkatielle ei mahtuisi kolmea autoa rinnakkain ja pysäköityjen autojen jono oli satoja metrejä. Pitäisi siis poistua peruuttamalla mitä pikimmiten.
Laitoin pakin päälle. Moottorin ottaessa kierroksia peruutuspeilistä näin, kuinka moottori puhalsi terhakkaasti usvaa kiristyvään pakkasilmaan, mutta auto ei liikkunut. Veikkasin, että renkaat olivat jo niin loppu, ettei pitoa vain löytynyt jäisen tien pinnasta.
Katsastin renkaat, joista tosiaan puuttui nastoja, mutta toisaalta tiessä ei ollut sutimisen jälkiä. Halusin varmistua asiasta. Otin penkin alle piilotetun silikageelillä täytetyn sukan ja rikoin sen toisen renkaan juurelle. Polkaisin kaasua muutaman kerran uudestaan ja tarkistin tilanteen. Silikageelit olivat koskemattomina. Tajusin olevani jumissa – auto ei suostunut liikkumaan taakse päin.
Istahdin autoon hiukan epätoivoisena samalla, kun ralliautot toisensa jälkeen jyräyttivät ohi. Kytkin hätävilkut päälle. Jäin vain odottamaan, koska kuitenkin tiesin syvällä sisimmässäni, että Suomessa ihmisen jouduttuaan autonsa kanssa pulaan missä tahansa, ennemmin tai myöhemmin paikalle saapuu avulias herrasmies tai rouvasnainen. Näin kohdalleni oli käynyt monia kertoja.
Hätävilkkujen metronomisen sykkeen keskellä odotukseni pian palkittiinkin ja herrasmies käveli ohi. Avasin nopeasti ikkunan ja pyysin herrasmiestä katsomaan liikkuuko etupyörä, kun painan kaasua. Painoin kaasua, ja herrasmies vastasi, ettei etupyörä liiku. Selvitin herrasmiehelle, että autostani on mitä ilmeisemmin kadonnut pakki, mutta eteenpäin auto tuntuisi liikkuvan. Herrasmies mies pähkäili, että hän voisi olla työntöapuna, jotta auto saataisiin liutettua takapää edellä mäen alla sijaitsevaan risteykseen. Risteyksessä Saabin saisi käännettyä ralliautojen kulkusuunnan myötäiseksi ja matka voisi jatkua.
Avulias herrasmies pukkasi Saabia kaikin voimin ja Saab liukui alamäessä hiljalleen. Mäen alla sain auton käännettyä myötä virtaan ralliautojen kanssa. Kiitin avuliasta herrasmiestä. Auto liikkuikin tavanomaisesti eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kaikki olisi niin kuin ennenkin.
Auton temppuilu sai minut hiiltymään pahimman kerran. Matkalla takaisin studiolle huusin naamapunaisena ja kiukkua täynnä autolleni. Mieleeni palasivat posttraumaattisesti viimeinen Alfa Romeon viikko huomassani. Uhkasin Saabia jollain sellaisella, josta Cannibal Corpse -yhtye voisi aivan hyvin tehdä seuraavalle levylle kappaleen, jos vielä kerrankin tekee samanlaisen tempun.
Palasin ralliradion studiolle vieläkin hyvin lämpimänä, mutta huolellisesti parkkipaikan valinneena. Ralliradiota oltiin juuri sulkemassa ja sain vielä puheenvuoron eetteriin. Kertasin mikkiin Saabilleni, kuinka tällaisten vikojen pitää ilmetä kotipihassa eikä keskellä metsää kovassa pakkasessa samalla, kun ralliautot ovat vieressä tekemässä siirtymää seuraavalle erikoiskokeelle.
Kotiparkin kanssa olin onnekas. Kotiparkki oli keskellä mäkeä. Ajoin auton hivenen matkaa ylämäkeä ohi kotiparkin. Vaihdoin vaihteen vapaalle ja annoin auton ottaa vauhtia mäestä. Viime hetkellä käänsin rattia voimakkaasti ja auto liukui parkkiin. Keula oli juuri ja juuri pois tieltä. Tämä riitti. Autolle ei tarvitsisi etsiä esteetöntä parkkipaikkaan syrjäisemmiltä kylän kujilta.
Keskustelu
Ei kommentteja
