Lottovoitto

Teksti: Arttu Lustig

Kuva: Eero Laitila

Naapuritalon mies kehui ostaneensa uusimman autonsa mustikoilla. Minunkin tekisi mieli uutta autoa, mutta ei ole mustikoita. Sen sijaan minulta löytyy toistaiseksi luottotiedot, joita naapuritalon mieheltä ei löydy. Kun katsastusmies oli antanut autolle tuomion, jonka perusteella auto oli parempi vain viedä romutettavaksi, naapuritalon miehen oli pakko kerätä ne mustikat. Mies täytti ämpärin toisensa jälkeen niin kauan, että rahat uuteen autoon oli koossa. Tämä on tarina vaihtoehtoisista rahoitusmalleista ja autokaupan kylmästä realismista.

Olin levoton ja hätäinen. Täytin kioskilla lottolapun, josta toivoin uuden auton evankeliumia. Naapurin mummo on elätellyt samoja haaveita lottovoiton tuomista mahdollisuuksista kuin minäkin, mutta ilman Internetiä paikallislehtien autotarjontaa seuraten. Erään kesäisen parkkipaikalla käydyn autoaiheisen keskustelun jälkeen teimme suusanallisen sopimuksen: ostamme toisillemme uudet autot, jos lotosta tulee täyspotti.

Arvontaa odottaessani valitsin netistä valmiiksi uuden autoni. Naapurin mummo saisi valita itse autonsa. Valitsin autoja varmuuden vuoksi kaksi, joista toinen olisi ulkomailta tuotu ja ainoastaan kesäkäyttöön tarkoitettu. Talvet auto viettäisi järven rannalla omistamani kelohonkamökin autotallissa.

Lottoarvonta oli turmiollinen. Tunnelma arvonnan jälkeen oli kuin olisi katsonut televisiosta ohjelmaa elämäntaparemonttista ja syönyt samalla pakastepizzaa. Lauantai-illan tappion jälkeen olin rehellinen itselleni sekä rahatilanteelleni. Päätin laittaa autoni myyntiin.

Halusin kauppatavarana olevan Volvon 700-sarjan hengessä olla alkukantainen. Kiinnitin myynti-ilmoituksen lyhyellä esittelytekstillä muutamalle kaupan ilmoitustaululle. Toinen puoli totuudesta tosin oli, että en yksinkertaisesti kehdannut laittaa nettiin ilmoitusta valokuvalla auton rumuuden takia. Autoni ulkokuori muistutti 24 vuoden suomalaisten maanteiden kyntämisen jälkeen lähinnä rokkarin kirpputorilta ostamaa vanhaa nahkatakkia. Karismaa ja ajanpatinaa oli levittäytynyt jokaiselle neliösenttimetrille. Vanhan koulukunnan lähestymistapa tuotti kaksi tiedustelua vanhanliiton autoilijoilta, mutta kauppoja ei kuitenkaan syntynyt.

Häpeästä huolimatta päätin laajentaa markkinoinnin maanlaajuiseksi. Otin kaksi kuvaa autostani ja laitoin nettiin ilmoituksen. Yhteydenottoja sain samana iltana. Sovin kahdesti koeajot, mutta kummastakaan ostajaehdokkaasta ei kuulunut mitään puhelun jälkeen. Ihmettelin ihmisten käytöstä. Miksi ihminen on ostamassa autoa, jos seuraavana päivänä ei enää olekaan? Kuinka vaikeaa voi olla ennustaa huomista tällaisessa asiassa? Tulin tulokseen, että autoni tiedoissa oli oltava jotain vialla. Vika oli noin 40€ verovelkaa ajoneuvoni kohdalla.

Maksoin verot yhteisön sanattoman paineen alla ja kerroin verottomuudesta ilmoituksessa. Puhelin alkoi taas soida. Lopulta puhelimen toisessa päässä kuului nuoren miehen ääni. Vastasin kysymyksiin autostani parhaani mukaan. Pystyin tosin vain kertomaan, mitä autoon oli korjattu minun aikanani sekä tarinat edelliseltä omistajalta. Auto muuten oli minulle täysi mysteeri, tulevasta en osannut kertoa mitään muuta kuin seuraavan katsastuksen ajankohdan. Sovimme ajan koeajolle.

Pihaan ajoi asiallinen harmaa Nissan jostain laman kulta-ajoilta. Autosta nousi kolme nuorta miestä. Hetken keskustelun jälkeen kävi ilmi, että henkilö, jonka kanssa olin käynyt kaikki keskustelut puhelimitse autostani, ei ollut ostamassa autoani. Nissan-kuskikin oli vain kuski. Autoani oli ostamassa mies, joka ei ollut puhunut mitään minulle koko aikana. Suomalaisen autokulttuurin metodi Mizaru, Kikazaru ja Iwazaru. Se oli tiimityöskentelyä itämaisen filosofian pohjalta.

Konepelti nostettiin ja moottoritilaa arvioitiin silmämääräisesti. Annoin avaimet ja autoni lähti koeajolle. Reissulta palattuaan koeajajat vahvistivat minulle, että auto oli toiminut niin kuin pitikin. Herrojen katseesta näki, että autokuume oli ajon aikana kroonistunut autokiimaksi. Mikään vika autossa ei olisi voinut heitä estää ottamasta tätä autoa itselleen. Ei haitannut, että yksi peileistä oli halki, lasipesuri toimi karmalla, bensamittari eli omaa psykoottista elämäänsä, kuskinpenkki näytti silmittömän katuväkivallan uhrilta, keskuslukitus toimi vain kuskin oveen, pelkääjän paikan ovessa oli pitkä ruosteinen naarmu ja takakontissa piilotteli uusi iskunvaimennin. Nuorten miesten oli kuitenkin saatava tämä auto. Tunnustan, että muuten auto toimi, mutta kehuja sille ei voinut antaa muusta kuin kilometreistä ja katsastuksen läpäisemisestä.

Ostaja ilmaisi halunsa saada auton omistusoikeuden itselleen ja löimme kättä päälle. Kaupat eivät kuitenkaan olleet koeajopäivänä mahdollista, koska ostajalla ei ollut ajokorttia vasta kuin ensi maanantaina. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että tämä oli uusin kikka kieltäytyä ostamasta auto. Sovimme kuitenkin, että tulisivat seuraavalla viikolla uudestaan, kun ostajalla olisi ajokortti. Näin myös tapahtui, mitä pidin pienenä ihmeenä.

Minulla ei ollut enää autoa. Kättä päälle oli lyöty, rahat olivat vaihtaneet omistajaa ja paperit täytetty. Olin kärry ilman hevosta. Kieletön kitara. Olin kulissiavioliitto. Araljärvi. Tuulikaappi. Olin kaatuva puu kuuron edessä. Kuiva mustekynä. Kukkakimppu ilman miehisiä toiveita. Apostolin kyyti. Tammikuinen joulukuusi. Siipirikko sekä sitaatti Samuli Putron laulusta. Mikään ei toisi minua minnekään eikä kenellekään. Olin tilan vanki, muiden armoilla ja sattumusten varassa. Vain muut päättäisivät minne menisin ja mistä palaisin.