Moposokeus

Teksti ja kuva: Arttu Lustig

En muista, mitkä olivat syy- ja seuraussuhteet, kun eräänä kesänä käytettävissäni oli aito moposkootteri. En aikaisemmin ollut osannut haaveilla kyseisen elämysmatkakoneen kokopäiväisestä hallitsemisesta, mutta pienten pyörähdysten jälkeen koin rakkautta ensiajolla. Moottoripyörät eivät koskaan ole kiehtoneet, johtuen suurimmaksi osaksi ajokorttini vaatimattomasta B- ja C-kirjainyhdistelmästä sekä liian suuresta luvusta syntymävuoden kohdalla, mutta mopo kaikki luovine parkkeerausmahdollisuuksineen oli heti alkuun jo toinen juttu. Kevyesti liian hidas kulkine avoimella kypärällä antoi mahdollisuuden nauttia ympäröivästä maalaismaisemasta ja kamera olisi oiva tekosyy antaa variaattorin luoda juohevaa ajoa niin soraisia kuin päällystettyjäkin tienpintoja pitkin. Se kesä lihotti laihaa paikallistuntemustani huomattavasti, kun uteliaisuuttani hurruuttelin sokkona ympäröivän maaseudun sokkeloista soratieverkostoa. Skootterin pienet pyörät eivät olleet ihanteelliset soratielle, mutta taajama oli pelottava paikka liikkua suojanani vain poskipäitä puristava kypärä sekä sormet liipaisinherkkinä jarrukahvan päällä.

Ensimmäisten päivien aikana sain nimittäin kokea pienen kulttuurishokin liu'utellessani taajama-alueella näpsäkällä menopelillä autojen seassa. Tuntui, että räväkän skootterin kyydissä olin risteyksissä autojen maalitauluna. Lähes poikkeuksetta osuessani kolmion takaa tulevan auton kanssa lähelle origoa jouduin väistämään autoilijaa. Ensimmäisten kertojen kohdalla kimpaannuin tästä törkeydestä. Painoin tööttiä, ajoin tarkoituksella hyvin lähelle autoa sekä huidoin kädellä voimakkaasti kuin karrikoiden kimpaantunutta italialaista merkiksi autoilijan virheestä. Toimenpiteeni eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta ja paikallinen ajokulttuuri pysyi samana. Jouduin itse nöyrtymään ajatukseen, että auton näkyessä risteyksessä hiljennän vauhtia ja valmistaudun väistämään autoa. Tämä ei sinänsä ollut ongelma, koska skootteri ei kuitenkaan kulkenut kovaa, mutta olisin halunnut pitää kaikkien muiden tapaan jouhevaa ajorytmiä yllä.

En usko, että autoilijat ylimielisyyttään tai vahingoittamistarkoituksessa tunkivat järjestelmällisesti keulaansa eteeni liikkuessani skootterilla. Uskoakseni mopoilijan kumoon ajaminen pilaa autoilijan tunnelman moneksi päiväksi. Mielipahan lisäksi välittömästi joutuu keskeyttämään ajon, odottamaan virkavaltaa paikalle, täyttämään blanketteja sekä keksimään tuttaville miten syyttää mopoilijaa kolarista, vaikka itse on täräyttänyt kaksipyöräistä vasten kolmion takaa. Mopon kaataminen vauhdista tuottaa siis aivan liikaa vaivaa jo teorian tasolla, kun tavoitteena on laittaa auto liikkeelle ja päästä sukkelaan kohteeseen ilman suurempia mielenliikutuksia tai yllättäviä tilanteita. Skoottereineni minun on täytynyt siis olla autoilijalle vain täysin huomaamaton kuin hauki kaislikossa.

Samaisen kesän lopulla lukemattomien valokuvausretkien jälkeen mopon moottori irtisanoi yhteistyösopimuksensa muutamaa kilometriä ennen kotiani. Jouduin työntämään mopon koko taajamakeskuksen läpi. Nöyryyttävä kokemus varsinkin, kun hermoja raastavalla hetkellä pienkonekorjaajan suulas poika kovaan ääneen kyseli skootterin vaillinaisesta kunnosta. Kielsin kaksipyöräisessä olevan mitään vialla. Myöhemmin menin pienkonekorjaamoon utelemaan ratkaisuja moottorin henkiinherättämiseen. Ratkaisuksi tarjottiin uutta mopoa. Sitä ei tullut, ja laakeri on kai vieläkin skootterin moottorissa jumissa jossain navetassa, jonne menopeli sijoitettiin odottamaan suurta kunnostusinspiraatiota.

Kokemani ajokulttuurishokin jälkeen tarkkailin vuosia erityisesti mopoja ympärilläni liikkuessani autolla. Erityishuomioni mopoille näiden vuosien aikana on tuottanut tulosta huonon omantunnon verran, kun useampaan kertaan olen tajunnut mopon väistäneen minua, vaikka itselläni on ollut väistämisvelvollisuus. Erään kerran mopoilija ajoi viereeni ja näytti keskisormea. Olin todennäköisesti ansainnut sormen. Ehkä mopoilijoiden kypärät pitäisi varustaa pienellä vilkkuvalolla, jotta liikennesääntöjen toteutuminen optimoituisi hiukan ja keskisormet pysyisivät ohjaustangolla. Vakuutusyhtiöt voisivat antaa pienen alennuksen satasen vakuutusmaksusta, jos mopoineen ajelisi vilkku päässä.