09.05.2016
Wickholmin Volvolla
Teksti ja kuva: Arttu Lustig
Sain tärpin. Paikkakunnalla oli myytävänä itselleni jo legendaarinen Volvo 740. Auton kanssa mielenkiinnosta taisteli myös auton omistaja ja myyjä. Myyjänä ei ollut kuka tahansa, vaan itse viihdetaiteilija ja syvien tunteiden tulkki Jani Wickholm. Bloggarin roolista vapautin itseni hetkeksi vakavan journalistin hahmoon ja selvisi, että Jani ei pelkästään ollut esittävä taiteilija, vaan hänen taustastaan löytyi myös vahvana moottoriurheiluharrastus. Pelkästään moottoriurheiluharrastus loisi ensi hätään lujan luottamuksen myyjän tuleville myyntipuheille, mutta kansan suosiossa oleva artisti on jo sitten täysin eri kaliiberia.
Soitin posket punoittaen viihdetaiteilijalle kysellen autosta. Mielessäni oli monta muutakin kysymystä ja huomiota taiteeseen liittyen, mutta päätin jättää ne sopivammalle hetkelle. Jani kutsui suorasukaisesti kauppiaan elkein tulemaan katsastamaan Volvoa paikan päälle ja sovimme tapaamisen Janin kotona. Olin syvästi otettu kutsusta, ja olikin hiukan hankalaa nukkua edeltävänä iltana. Opettelinkin varmuuden vuoksi pätkän Janin laulusta, jotta voisin todistaa olevani myös musiikki-ihmisiä.
Saapuessani sovittuna ajankohtana paikanpäälle Janin pihassa sininen Volvo seisoi ryhdikkäänä ja komeana kuin vanhempi työmies. Jani toivotti tervetulleeksi ja ryhtyi oitis kertomaan tarinaa Volvosta. Volvolla oli ajettu hätäisesti 300 tuhatta, joka tässä autossa tarkoitti sisäänajoa, sekä kehui, että auton saisi muutaman vuoden sisään jo museorekisteriin eikä häntä ennen autolla ole ollut kuin kaksi omistajaa. En ollut jännitykseltäni osannut tervehdystä enempää sanoa Janille, kun istuin jo nostalgian täyteistä Volvoa käynnistämään ja kuulin tutun moottorin pörinän.
Avonaisesta ovesta tokaisin tohkeissani, että tällä autolla voisi varmaan ajaa kuin Mikan faijan vanhalla autolla. Jani katsoi hetken pohdiskellen metsän reunaan ja kommentoi, että asiasta pitäisi varmaankin kysyä Anssi Kelalta. Yritin korjata tilannetta selittämällä jotain hämärää ja dadaistista mökkitiestä ja saunasta. Selittely sai platinaa myyneen miehen otsan vai kurttuisemmaksi.
Tajusin samalla, että kumpikaan viittaus biiseihin ei ollut se, jonka olin kotona huolellisesti harjoitellut. Häpeä sisälläni väänsi sisuskalujani. Halusin kyykistyä jalkatilaan, repiä polkimet irti, kaivaa reitin konehuoneeseen ja mennä jonnekin syylarin ja akun nurkille piiloon. Tuijotin silmät suurina kierroslukumittarin vapinaa ja olin varma, että jos tien sivussa olisi riistakolarin uhrina peura henkitoreissaan, pyytäisi se konstaapelia ensin hoitelemaan minut, koska olisin kiireellisempi tapaus.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen uskalsin nostaa katsettani kohti Jania. Kerroin, että minun pitäisi pikaisesti lähteä kotiin, koska kotona jäi postimerkit nuolematta. Jani nyökkäili ymmärtävästi ja kertoi tulleensa Volvon suhteen toisiin aatoksiin. Jani halusi sittenkin vielä pitää Volvon itsellään, ja pahoitteli äkkinäistä mielenmuutosta ja kaupanteon perumista. Kättelimme ja poistuin takaisin turvalliseen Saabiini.
Ajaessani siinä jossain Koskenpään Siwan ja Hirsibaarin välimaastossa muistin kirkkaasti kuin paperista luettuna: tien sinisen usvaa sankkaa sakeaa kaiken valon pirstottaa. Se sen piti olla eikä mitään faijoja ja mökkiteitä saunoineen. Kaikki oli myöhäistä nyt. Niin Volvo kuin kaveeraaminen viihdetaiteilijan kanssa olivat liukuneet näppien välistä tavoittamattomiin pienen muistihäiriön takia. Päätin samalla unohtaa Volvon ostoslistalta, ja etsisin jonkun toisen helppohoitoisen auton tähtäimeen.
Vielä kerran kiitokset Jani Wickholmille cameo-vierailusta blogissa.
Keskustelu
Ei kommentteja
