Liftari

Teksti ja kuva: Arttu Lustig

Vuosien odotus lopulta palkittiin: sain liftarin kyytiin. Vanhemmilta ihmisiltä olen kuullut legendaarisia tarinoita liftauksen kultaisista ajoista, jolloin ihmiset liikkuivat paikasta toiseen lähes spontaanisti peukalo pystyssä. Varsinkin viikonloppujen riennot olivat aika edetä pitkin lähiseutuja vieraiden ihmisten kyydissä. Liftaus oli normaali tapa liikkua ja autoilijat ilmeisesti mielellään ottivat ihmisiä kyytiin.

Joidenkin mielestä liftarin ottaminen kyytiin saattaa olla vaarallista, koska ei voi tietää minkälainen sekopää tien reunassa odottaa. Omalle kohdalleni en tätä vaaraa osaa nähdä. Olen reilusti yli kolmekymppinen mies eikä kukaan ole minua ja vanhaa autoani jahtaamassa. Liikun Saabin reppanalla, taskunpohjalla pari kurjaa kolikkoa ja ikivanha puhelin. Kantamuksissani ei ole juuri mitään menettävää. Toivon kuitenkin, että mahdollinen ryöstelevä liftari kantaa mukanaan edes puukkoa tai muuta kättäpidempää ja sitten myös esittelee sitä vaatiessaan omaisuuttani itselleen, jotta saan vähän vastinetta menetetylle omaisuudelleni. Pelkkä omaisuuden luovutus pyynnöstä ilman kättäpidemmän uhkaa ei ole kummoinen tarina ja menee jo hiukan hyväntekeväisyyden puolelle. Puukko tai jopa ampuma-ase antaisi jotain kauhisteltavaa tarinan saavuttaessa naisväen korvat. Olomuotoni nuhjuisella nahkatakilla kruunaamana taitaa enemminkin aiheuttaa epäilyksiä liftareille.

Nyt tienlaidassa oli nuori mies bussipysäkillä hiukan epätoivoinen ilme kasvoillaan heiluttelemassa peukaloa. Miehen päällä oli selvästi kirpputoreilta koottu sekalainen vaatekerta ja leuassa huolimaton parta. En voinut erehtyä pystyssä sojottavan peukalon merkityksestä. Tämä oli hetkeni ja vuosien haaveilun täyttymys. Otin hänet ilolla kyytiin.

Mies astui huojentuneena autoon ja kätteli saatuaan mukavan istuma-asennon. Kyyditys alkoi leppoisasti. Kyselimme kuulumisia ja kerroimme toisillemme hiukan taustoistamme. Sympaattisen oloinen risuparta kertoi olevansa kalevalainen jäsenkorjaaja sekä järjestävänsä retkiä luontokohteisiin kaupungin laitamilla. Olin kuullut tästä jäsenkorjausmenetelmästä, mutta en tiennyt tarkemmin, miten jäsenten korjaus kalevalalaisittain toimi. Kyselinkin paikallislehden avustavan toimittajan innolla nivelten nitkuttelusta ja lihasten venyttelyistä. Sainkin nauttia omassa autossa oivan pikaluennon vanhasta suomalaisesta jäsenkorjausmenetelmästä suoraan asiantuntijalta.

Keskustelu kuitenkin hiukan yllättäen kääntyi kyytiläisen aloitteesta ruokaan. Pitkospuuhippi ylisti kasvisruokavaliota ja kyseli, että kai itsekin olen jo kääntynyt kasvissyöjäksi. Vitsailin, että toki olen ollut jo koko elämäni kasvissyöjä ja joka päivä syön leipää, spagettia tai makaronia, mutta ruoka pitää vielä maustaa lihalla, jotta vatsani täyttyy. Kerroin, että en toisekseen voi edes harkita kasvisruokavaliota autoni takia. Olisi nimittäin perin outoa, jos en söisi olenkaan eläinkunnantuotteita, mutta käärisin käyttöesineet niiden nahkaan. Tuntisin tällöin itseni psykopaatiksi. Humoristinen huomautukseni ei kääntänyt keskustelua takaisin metsäpoluille ja lihaskipujen poistoon, vaan oikeaan korvaani sain lisää kiihkeää valistusta, kuinka ensisijaisen tärkeää on välttää eläinkunnan tuotteita maapallon pelastamiseksi. Sanoin jämäkästi liftarille, että hyvin nahkaverhoillut istuimet näyttävät kelpaavan, kun ilmaisesta kyydistä on kyse. Jäsenvääntelijän mukaan kyse oli eri asiasta, koska hän ei ollut tehnyt epäeettistä valintaa ja julmasti käyttänyt kidutettujen eläinten nahkaa auton sisustuksessa. Alkuun lähtenyt kepeä tunnelma latistui mykkäkouluksi.

Pienen hiljaisuuden jälkeen sisäisen kiehuntani saatteleman päätin tehdä eettisen valinnan valistajan puolesta. Pysäköin autoni seuraavalle bussipysäkille. Kerroin peukalokyydille, että joutuu loppumatkansa metsästämään ilmaisia kangasistuimia hanurinsa alle jostain toisesta autosta. Liftari istui paikallaan ja liikkumatta aivan kuin ei olisi ymmärtänyt puhettani tai matka olisi jatkumassa normaalisti. Katsoi tiukasti otsarypyssä liftaria ja kysyin kantoavun tarpeesta. Yskäni lopulta ymmärrettiin ja matkaseura nousi autosta. En ollut huolissani tienpientareelle jättämästäni eräseikkailijasta. Uskoin hänen osaavan käppäillä perille tien sivua pitkin loppumatkan, jos tuuria peukalokyydistä ei toista kertaa olisikaan samana päivänä.

Liftausperinne on siirtynyt digiaikaan ja erilaisissa kimppakyytiryhmissä etsitään ihmisiä jakamaan matkaan. Voi olla fiksumpi veto, kun etukäteen voi varmistautua seuralaisista tai valita minkälaisen naaman haluaa ratin takana törröttävän. Toisaalta itse tykkään yllätyksistä ja tulen edelleenkin noukkimaan liftareita kyytiin, jos vain osaavat ryhmittäytyä asiallisesti ja näkyvästi.