Autoilua Kroatiassa

Kolmen vuoden tauon jälkeen työpaikkani MEOM lähti 20 hengen joukkiolla tekemään etätöitä viikoksi etelän lämpöön. Tällä kertaa matkakohteeksemme valikoitui Kroatia.

Malagan ja Teneriffan reissujen tapaan vuokrasimme Kroatiasta autot viikoksi Discover Cars -sivuston kautta. Autoja oli katsottu myös suoraan tunnettujen vuokraamojen, kuten Hertz ja Sixt, sivuilta, mutta ne olivat sitä kautta todella kalliita. Autonvuokrausvälityssivuston kautta voi vertailla eri vuokraamojen välillä ja etsiä sieltä parhaan tarjouksen. Vuokraamoksi valikoitui edullisen hinnan ja hyvien asiakaskokemusten perusteella Autowill Croatia.

Aiemmilla reissuilla käytössämme on ollut henkilöautoja, ja niitä oli katsottu aluksi nytkin, koska minibussit ovat yleensä aika kalliita. Kun Autowillilta sitten löytyi hyvä tarjous 9 hengen minibusseista, niin oli selvää että otetaan sellaiset henkilöautojen sijaan. Porukkamme on kuitenkin kasvanut jo 20 henkeen, joten henkilöautoja olisi tarvittu neljä. Kahden minibussin vuokraus viikoksi maksoi yhteensä reilu 1200 e.

Autowill Croatian toimisto oli kuin jäätelökioski.

Molempiin autoihin rekisteröitiin kaksi kuljettajaa. Minä ilmoittauduin luonnollisesti yhdeksi kuskiksi, koska nautin uusissa paikoissa ajamisesta ja sen tuomasta haasteesta.

Vuokraamo sijaitsi puolen kilometrin päässä Splitin lentokentältä, mistä vuokraamon edustaja kävi hakemassa meidät tekemään paperityöt. Vuokraamon edustajan kääntyessä päätieltä vuokraamon hiekkaiseen pihaan kahden pensaan välistä mietin, että tästä välistä en kyllä itse uskalla lähteä, etten naarmuta autoa! Annoinkin ekan ajovuoron suosiolla työkaverilleni. Pihasta pääsi pois onneksi myös vähän leveämpää väylää.

Hieman ahdas pihaliittymä vuokraamolla.

Vuokra-automme olivat lähes pakasta vedettyjä Opel Zafira Life minibusseja. Toisella oli ajettu vasta 800 km ja toisellakin vain 5000 km.

Vaikka edellisestä kerrasta manuaalivaihteisella autolla on aikaa varmaan kolme vuotta, opin Zafiran kytkimen tuntuman varsin nopeasti. Satunnaisilta sammutuksilta ei toki vältytty, mutta pärjäsin silti mielestäni ihan hyvin. Muutaman kerran sammutin auton myös pysäköityäni sen, kun en muistanut että kytkin pitää painaa pohjaan pysähtyessä, kunnes sammuttaa virrat. 

Kytkintä haastavampaa minulle oli muistaa ottaa autosta avaimet mukaan, kun olin pysäköinyt sen. Käytännössä joka kerta avaimet olivat jäämässä virtalukkoon, mutta onneksi auto ystävällisesti muistutti niistä, kun olin nousemassa autosta pois. Niin tottunut olen siihen, ettei Polestarissa tartte muuta kuin pitää avaimet taskussa.

Koska pikkubussissa istutaan tavallista henkilöautoa korkeammalla, sieltä näkee tosi hyvin ulos. Vielä kun keula on tosi lyhyt, on ajaminen oikeastaan aika helppoa vaikka autolla onkin pituutta. Lyhyt keula mahdollistaa myös kääntymisen yllättävän lähellä esteitä, kun keula ei tee isoa kaarrosta.

Samaan aikaan perä toki kaartaa. Sinänsä peruuttaminen pikkubussilla ei ollut vaikeaa, koska sivupeileistä näki tosi selkeästi, missä perä menee, mutta etäisyys on toinen juttu. Onneksi autot oli varustettu peruutustutkilla, mikä helpotti valtavasti laivan kokoisen auton pysäköintiä ja ahtaisiin väleihin sihtaamista. 

Opel Zafira pikkubussimme odottelemassa vuokraamon pihassa.

Villan haastava piha

Majoituimme Kastel Starissa 10 km päässä Splitin keskustasta paritalossa (villassa), jonka molemmissa asunnoissa oli tilaa kymmenelle. Pihaan ajettiin kapeaa kujaa pitkin ja käännyttiin sitten oikealle pihaan portista sisään.

Ensimmäisen kerran pihasta pois peruuttaminen oli melko kuumottavaa, koska auto oli pitkä ja tilaa niukasti. Viistosti pihasta pois peruuttaessa piti koko ajan huolehtia, ettei oikea takakulma osu portinpieleen ja keula puolestaan portin toiseen reunaan. Heti kun auton keulan sai portin ulkopuolelle, piti kääntää jyrkästi, jottei peruuta viereisen talon muuriin.

Kapealla kujalla ei ollut mahdollista kääntää autoa, joten se piti peruuttaa kokonaan kadulle saakka. Joku kyytiläisistä käveli aina kadulle katsomaan ja huitomaan käsillä, että saako sinne ajaa, koska kahden muurin välistä ei ollut mitään mahista nähdä risteävää liikennettä. 

Peruuttaminen pois villan pihasta.

Lähtöaamuna peräkkäin mäkeä alas.

Katu tyhjä, saa tulla.

Pihaan vievä kuja lähti rauhalliselta yksisuuntaiselta rantakadulta. Tai ainakin pidimme sitä yksisuuntaisena. Jälkeenpäin ajateltuna en tiedä oliko se oikeasti yksisuuntainen, koska en nähnyt siihen viittaavia liikennemerkkejä livenä enkä myöskään Google Streetviewissä, mutta toisaalta en myöskään kertaakaan nähnyt siinä menevän autoja kuin yhteen suuntaan. Navigoidessa Google Maps koitti kyllä sinnikkäästi ohjata ajamaan sitä vastakarvaan, mutta kieltäydyimme kunniasta.

Tästä risteyksestä voisi päätellä, että tie on yksisuuntainen. Yhtenä iltana sähköpotkulautailija meinasi jäädä alle, kun kurvasi vauhdikkaasti tuolta vasemmalta tälle tielle.

Pihaan palatessa oli puolestaan jännitystä siinä, saako auton ajettua riittävän pitkälle, jotta portti menee kiinni mutta ei lakaise keulalla pihassa olevaa romukasaa eikä toisessa reunassa olevaa muuria.

Totta puhuen tykkäsin enemmän pihasta pois peruuttamisesta kuin pihaan ajamisesta, koska taustapeilien avulla näkee niin paljon enemmän! Viikon aikana pihaan ajo kävi kuitenkin sen verran tutuksi, ettei tarvinnut kui suorittaa.

Taas yksi pihaan ajo.

Yleisiä havaintoja

Kun sain ensimmäisen kerran auton pois ahtaalta kujalta ja oikeasti liikenteeseen, rentouduin. Uudet hoodit ja auto alla, olen elementissäni! 

Kaupunkien kapeat kadut aiheuttivat kyllä välillä pientä kuumotusta, että mahtuuko vastaantulija ajamaan ohi. Jos tuntui liian ahtaalta, pysähdyin tien reunaan kokonaan ja annoin vastaantulijan hoitaa pujottelun. Teen tätä Suomessakin, esim Eiran ja Merisatamanrannassa Helsingissä, jossa kadun varret on täynnä pysäköityjä autoja ja katu kapea. En ole ainakaan se joka ajoi jonkun päälle!

Tällaisissa mutkissa oli aina jännitystä mukana, että tuleeko joku vastaan. Kerran joku meinasikin tulla päälle, mutta refleksit olivat kunnossa ja molemmat säilyttiin ehjinä.

Inhokkipaikkani oli pikkukadulta pääkadulle kääntyminen kohdassa, jossa piti tehdä mäkilähtö ja näkyvyys sivuille oli tosi huono. Ja miten siitä piti melkein kääntyä vasemmalle? Vastapäätä risteystä oli onneksi peili, josta näki pienenä pisteenä vasemmalta tulijat, mutta kyllä se silti vaati tarkkaa kytkinjalkaa ja nopeaa reagointia.

Mäkilähtö nurkan takaa matkustajan paikalta katsottuna.

Suomalaisten kehäteiden kaltaisella isommalla kaksikaistaisella tiellä olin yllättynyt siitä, miten vaihtelevaa nopeutta autot ajoivat. Jos rajoitus oli 90 km/h siellä saatettiin mennä 70 km/h vaikka ei ollut ruuhkaa. Pikkuteillä paikallisilla oli puolestaan kiire ja hidas rajoituksen mukaan ajava turisti ohitettiin välillä.

Tuolla kaksikaistaisella Splitiin vievällä tiellä oli joitakin verran liikennevaloja Kastel Starin suunnalla ja niiden kohdalla nopeusrajoitus putosi 70 km/h:sta 40 km/h:iin. Kukaan ei tosin noudattanut sitä ja mietin, että onko rajoitus tarkoitettu vain risteyksen jälkeen olevalle erkanemiskaistalle… 

Osa liikennevaloista oli ovelia. Kun vihreän valon aika alkoi olla ohi, se vilkkui hetken vihreänä ennen kuin vaihtui oranssiksi. Näitä oli isommalla tiellä, jossa nopeudet olivat kovempia.

Matkalla kohti perjantain yllätysohjelmaa.

Trogir

Maanantaina suuntasimme 10 km päähän Trogirin vanhaan kaupunkiin. Itsehän en siinä vaiheessa tiennyt yhtään, minne ollaan menossa, en tiennyt edes mikä tämä Trogir on, vaan vieressä istuva työkaveri vain kertoi mihin mennään.

Pysäköintipaikkaa etsiessä työkaverit miettivät, että missä vaiheessa minulta menee hermot, kun kahdeksan henkeä koittaa antaa samanaikaisesti ohjeita, mutta eihän siinä, minä vain ajoin rauhassa. Naureskelin kyllä, että nopeat aurinkolasini eivät ole yhteensopivat auton nopeuden kanssa.

Nopeat lasit, hidas vauhti.

Kapea silta Trogiriin.

Ei näy vapaita parkkiruutuja!

Kävimme kiertämässä Trogirin ja ajoin saarelta jo poiskin, mutta sopivia parkkeja ei löytynyt. Ainakaan sellaisia, joihin laivan olisi saanut taittumaan. Niinpä palasimme mistä olimme tulleet ja jätimme auton bussiaseman viereen isolle maksulliselle pysäköintialueelle. (En tiedä mitä pysäköinti maksoi, koska työkaverini hoiti sen.)

Pysäköintialueelta poistuessa maksuautomaatista saatu kuitti piti syöttää portin vieressä olevaan automaattiin. Enhän minä ylettänyt siihen mitenkään autosta, mutta ystävällisesti joku lähellä ollut paikallinen kävi syöttämässä sen siihen, kun ojentelin siinä. Kiitos!

Trogirissa yksinäinen koira ylitti kadun nätisti suojatietä pitkin.

Vuoriseikkailu

Tiistai-iltana lähdimme kiipeämään pienemmällä joukolla läheiselle vuorelle geokätkön perässä. 

Matkalla vuorelle käväisimme kaupassa hakemassa evästä. Tai kaverit kävivät, minä en. Tarkoitukseni oli pysäköidä auto ja rientää kaverien perään, mutta kaupan pihan parkkiruudut olivat niin kapeita ja piha kapea, etten saanut laivaa taittumaan ruutuun mitenkään. Parin yrityksen jälkeen jäin suosiolla istumaan autoon pihan reunaan. Laitoin vain hätävilkut päälle, kuten paikallisilla on tapana tehdä, kun pysäköivät hetkeksi minne sattuu. Yleisesti ottaen pienien markettien pihat olivat kyllä superpieniä, joten onneksi ei tarvinnut käydä niissä useammin!

Retken kohteena oli kuvassa näkyvä vuori.

Automatkalla vuorelle piti ylittää junarata Kastel Starin kohdalla. Tie kääntyi muutamaa metriä ennen rataa 90 astetta vasempaan ja rataa ennen oli stop-merkki, johon kuuliaisesti pysähdyin. Perässä ajanut paikallinen ajoi viereen ja näytti kysymysmerkiltä, että mitäs nyt siihen pysähdyt.

Vuorelle sai ajaa muutamat serpentiinimutkat, ennen kuin olimme patikoinnin lähtöpisteessä. Jätimme auton sorapintaiselle levikkeelle ja patikoimme siitä pari kilsaa / 250 m nousun uoren päälle.

Vuorelta palatessa alkoi tulla hämärtää. Totesin, etten viitsi siinä levikkeen kohdalla pimeässä koittaa kääntää isoa autoa, vaan ajoin suosiolla 2,5 km vuoren päälle, jossa oli näköalatasanteen parkkipaikka ja paljon tilaa heittää auto ympäri.

Pimeä tulee näillä leveysasteilla hirveän nopeasti! Mäkeä laskeutuessa alkoi hämärtää ja autolle päästessä oli melkein pimeä.

Vuorelta alas ajoin enimmäkseen moottorijarrutuksella ja mietin, miten mahtavasti sähköauto voisi regeneroida energiaa akkuun, kun nyt se vain haihtui lämpönä taivaan tuuliin. Nopeusrajoitus tiellä oli 40 km/h ja pyrin pitämään sen, mutta paikallisille se oli aivan liian vähän, sillä kaksikin autoa kaahasi ohitseni.

Splitin keskusta

Keskiviikkona lähdimme tutustumaan Splitin vanhaan kaupunkiin. Työkaveri etupenkillä antoi välillä vinkkejä, mihin tai miten ajaa. Paluumatkalla hän huomautti, ettei vittuillakseen sano minulle ohjeita, mutta en minä niitä silleen ottanutkaan! Kun on paljon havainnoitavaa, olen vain tyytyväinen, jos joku välillä huomauttaa jostain! Kyllä vittuilun sitten erottaa. Takapenkiltäkin huudettiin kerran yhdessä risteyksessä, että “nuolivalo!” “Kiitos”, huikkasin takaisin, sillä en ollut vain huomannut sitä.

Työkaverini oli laittanut Google Mapsiin kohteeksi lähistöllä olevan parkkialueen, mutta saavuttuamme perille parkkialueen numeronäyttö ilmoitti, että parkkis oli ihan täynnä. Mihinkäs nyt?

Jatkoin ajamista satunnaisesti risteillen tietämättä yhtään mihin menisimme ja työkaveri koitti välillä heittää että käänny vaikka tuonne ja tuonne. Katujen varretkin olivat tupaten täynnä autoja. Jos jokin taskuparkki löytyisikin, mahtuisiko laivamme siihen? Onneksi lopulta vastaan sattui parkkialue, jossa oli muutama paikka vapaana. Pienen sahailun jälkeen sain peruutettua laivan johonkin ruutuun. Eivät olleet mitenkään koolla pilattuja… Tunnin pysäköinti 2-alueella maksoi 0,69 e.

Kadunvarret olivat täynnä pysäköityjä autoja.

Autoja oli risteyksissäkin parkissa. Ei taitaisi toimia Suomessa...

Mall of Split

Torstaina oli tarkoitus kävellä isommalla joukolla illalliselle johonkin lähiravintolaan, mutta alkoi sataa. Me, jotka olimme tehty sokerista emmekä kestäneet sadetta, lähdimme pienemmällä porukalla valtavaan Mall of Split ostoskeskukseen syömään. Matkalla tuli vähän harhailtua, mutta se ei ole reissu eikä mikään jos en kerran aja harhaan. :D

Isolla monikaistaisella tiellä lähellä ostoskeskusta Google Maps kehotti pysymään kolmesta kaistasta oikeanpuoleisimmalla. Minä tein työtä käskettyä, mutta hetken päästä tajusin, että olin vaihtanut siitä vielä erkanemiskaistalle oikealle, kun olisi pitänyt jatkaa suoraan. Google Maps laski nopeasti uuden reitin, mutta liittymiskaista takaisin päätielle olikin suljettu remontin takia, joten jouduimme jatkamaan suoraan tien päättävään T-risteykseen, josta pääsi joko takaisin kohti Kastel Staria tai voi tehdä U-käännöksen. Vasen kääntyvien kaista oli merkitty oikein kaistaopastein U-käännöksen mahdollistavaksi.

Päädyimme siis takaisin tielle, johon olin alunperin harhautunut. :’D Tällä kertaa zoomailimme karttaa käsin ja valitsimme reitin, jota pitkin näyttäisi pääsevän ostoskeskuksen suuntaan. Pian Google Mapskin oli kärryillä ja laski uuden reitin.

Tällä mäkisellä reitillä ajoimme läpi asuinalueen, joka oli täynnä isoja kerrostaloja. Tiellä oli yllättävän paljon liikennettä ja tuntui kyllä auton rääkkäykseltä, kun pitkässä ylämäessä piti tehdä uudestaan ja uudestaan mäkilähtöjä, kun liikenne pysähteli edempänä oleviin liikennevaloihin.

Lopulta Mall of Split häämötti horisontissa, mutta vielä oli selvittävä yhdestä ruuhkasta. Tällä kertaa se oli alamäkeen, joten riitti, kun piti auton vapaalla vaihteella ja antoi sen valua mäkeä alas aina, kun muutama auto pääsi edempänä olevista liikennevaloista läpi. Ihmettelimme, että mikä siinä kestää, mutta ikävästi käännös vasemmalle oli ympyrävaloista ja samanaikaisesti vastaan tuli liikennettä kolmen kaistan leveydeltä. Käytännössä risteyksestä pääsikin kääntymään vasta, kun vastaantulijoille vaihtui punaiset valot.

Ostoskeskuksen parkkihalliin oli helppo ajaa, mutta kuten maan pinnallakin, ei halli ollut turhan tilava, vaikka se onkin rakennettu 2000-luvulla. Vapaata parkkiruutua piti hetki metsästää, ja sain vähän tööttäilyäkin osakseni, mutta sitten sopiva ruutu löytyi. Tai melko sopiva - leveyssuunnassa auto mahtui, mutta ruutu oli niin lyhyt, että keula oli osittain ajoradalla.

Mall of Splitin pysäköintiruudut olivat kovin lyhyitä...

Sateessa Opelin sivuikkunat meinasivat huurtua, vaikka puhallus oli kohdistettu ikkunoihin kovalla teholla. Kerran puhdistin sivuikkunan huurteesta perinteisellä avaa-ja-sulje-ikkuna kikalla, jolloin ikkunan reuna lanaa kosteuden pois.

Parkkihalliin ajettuani ihmettelin, että miten auton lämmitys kävi yhtäkkiä puskemaan niin lämmintä, mutta sehän tuli ikkunasta, jonka olin juuri avannut nähdäkseni paremmin ulos autosta! Parkkihalli oli aikamoinen sauna ilmastoituun autoon verrattuna!

Keskustelua liikenteestä paikallisen kanssa

Perjantaina meillä oli yllätysohjelmana huikea kanjoniseikkailu Zadvarjessa Cetina-joella, johon tapahtumanjärjestäjän pikkubussit hakivat meidät. Paluumatkalla istuin etupenkillä ja se oli oivallinen tilaisuus haastatella kuljettajaa maan liikennekulttuurista!

Ajoimme Zadvarjeen maksullista moottoritietä. Hinnasta en tiedä, mutta paikallisilla on tuulilasin läpi näytettävä lähetin, jolla porteista pääsee mennen tullen läpi lähes pysähtymättä ja hinta on 20%(?) edullisempi. Ilman lähetintä matkaavat ottavat sisään ajaessa kupongin ja maksavat sen ulos ajaessa portilla joko käteisellä tai kortilla.

Portit maksulliselle moottoritielle.

Moottoritien nopeusrajoitus oli 130 km/h, kun taas kaksikaistaisen maantien 80-100 km/h. Tunneleihin nopeusrajoitus laski liikennemerkeissä, mutta ei autoissa.

Kuljettaja kertoi, ettei kukaan noudata nopeusrajoituksia. Seurasin, kun hän ajeli asuinalueenkin läpi 65-70 km/h mittarissa, vaikka nopeurajoitus oli 40 km/h. Ei siis ihme, että minuakin ohiteltiin vuoren rinteellä, kun ajoin siellä kiltisti 40 km/h rajoitusnopeutta. 

Keskustelimme kuljettajan kanssa myös rekisterikilpien numeroiden logiikasta. Se on minusta jostain syystä tosi mielenkiintoista ja olen kysellyt niistä aiemmin englannissa käydessäni, jolloin kuljettaja opetti minulle logiikan, mistä tietää minä vuonna mikäkin auto on rekisteröity. Paluumatkalle sattui sama kuski ja hän kyseli että muistanko vielä logiikan. Muistin silloin, mutta nyt se on muuttunut täysin sivistykseksi.

Kuljettaja oli hyvin yllättynyt, että Suomessa auton rekisterinumero ei kerro siitä mitään.

Kroatiassa autot rekisteröidään asuinkaupungin mukaan ja kaupungin näkee rekisterikilven ensimmäisistä kirjaimista. Jos muuttaa kaupungista toiseen, seuraavana vuonna saa uuden kilven uuden kaupungin lyhenteellä.

Rekisterikilvestä näkee kaupungin joissain muissakin euroopan maissa, ja kuski luettelikin minulle ulkomuistista Saksan kaupunkien lyhenteitä. Nyt muuten tajusin, miksi kaikki Volkswagenin malliautojen kilvet ovat WOB-alkuisia! WOB on Vokswagenin tehtaan kaupungin ei Wolfsburgin oma aluekoodi.

Kroatiassa suurin näkemistäni autoista oli ST eli Split tai ZG eli Zagreb. Kuljettaja kertoi myös, että jos bongaan tällä seudulla jonkin tietyn kaupungin lyhenteellä (en enää muista minkä!) olevia autoja, ne ovat todennäköisesti vuokra-autoja, koska ko. kaupungissa on halvimmat verot tms. maksut joten vuokra-autot kannattaa rekisteröidä sinne. Meidän vuokra-automme eivät kuitenkaan olleet sieltä, vaan Zagrebista.

Kroatiassa rekisterinumeron viimeiset merkit kertovat myös milloin auto on rekisteröity, mutta vuosilukuja ne eivät suoraan olleet. Jossain 2000-luvun alun Fiatissa näkyi auton ikää uudempi kilpi, mikä osoitti, että auto on vaihtanut jossain vaiheessa omistajaa. Tällöin siihen tulee uusi rekisterikilpi.

Paluumatkalla ajoimme tunnelista, joka alittaa Game of Thronesissa esiintyneen Kliss linnoituksen.

Vuokra-auton tankkaaminen

Lauantaina kävimme uudestaan Splitin keskustassa. Navigoin suoraan samalle parkkipaikalle, joka viimeksi löytyi sattumalta, ja siellä olikin hyvin tilaa. Kaveri hyppäsi autosta ulos neuvomaan tarvittaessa ruutuun peruuttamisessa, mutta ei hänen tarvinnut tehdä mitään, sillä onnistuin peruuttamaan laivan ykkösellä keskelle ruutua. Jes! Hyvä minä!

Paluumatkalla pysähdyimme tankkaamaan auton. Vähän jännitin sitä etukäteen, koska en ole tankannut koskaan ulkomailla, mutta nytpä sekin on tehty eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Ennen tankille ajamista kävin vain varmistamassa huoltoaseman ovelta, että hyväksyvät luottokortin.

Tankkaamiseen aiheutti pientä haastetta se, että olimme saaneet vuokra-auton 3/4 täydellä tankilla ja vuokraamo pyysi palauttamaan sen samanlaisena. Tankkaamaan mennessä auton mittari näytti tankissa olevan jäljellä 1/4. Arvioin, että autossa olisi 60 l tankki ja tankkasin siihen tasan 30 l ja sehän meni ihan nappiin, sillä polttoainemittarin viisari osoitti autoa käynnistäessä millin yli 3/4.

Tankkaamassa Zafiraa.

Polttoaine maksettiin kassalle. Diesel maksoi 15,01 kunaa/litra, joka on euroiksi käännettynä 2 e/l. Ei ole polttoaine halpaa Kroatiassakaan ja etenkään, kun maan elintaso on huomattavasti Suomea matalampi. 

En ollut ihan varma, pitäisikö auto siirtää jonnekin maksun ajaksi, mutta rakennuksen edessä ei ollut pysäköintiruutuja, joten jätin sen polttoainepumpulle. Tietääkö joku mikä näissä on oikea tapa toimia? Ilmeisesti tämäntyyppiset yksisuuntaiset moottoritien varressa olevat huoltoasemat ovat melko yleisiä keski-euroopassa.

Jätin auton polttoainepumpulle maksun ajaksi.

Ajoimme (lähinnä minä ajoin :D) viikon aikana Zafiralla n. 280 km, mikä tekee keskikulutukseksi 10,9 l/100 km. Ajamiseni ei ollut hirveän taloudellista, koska auto oli vieras, siinä oli manuaalivaihteet ja toki lastiakin oli parhaimmillaan täydet 9 henkilöä. Auton matkamittari näytti koko elinaikansa kulutukseksi 9,4 l/100 km eli vähän yli sen olen ajellut.

Autoa tankatessa kyydissä istuneet työkaverini huomauttivat, että viereisellä pumpulla olleessa autossa istunut nainen tuijotti kovasti tekemisiäni. Vilkutin hänelle iloisesti, mutta en saanut vastareaktiota. Intensiivinen tuijotus vain jatkui työkaverieni mukaan hetken päästä uudestaan. Kun lähdimme bensa-asemalta ja pysähdyin hetkeksi sivuun kaivamaan aurinkolaseja ko. auto ajoi ohi ja kuulemma vielä silloinkin sieltä katsottiin tarkkaan meitä. Hassua! Mikähän minussa tai meidän harmaassa autossa oli niin kiinnostavaa?

Huoltoasemalta lähtiesssä pysähdyin kaivamaan aurinkolasit esiin, kun sadealue väistyi. Taivaanrannassa näkyi vielä rippeet upeasta sateenkaaresta, joka oli vähän aiemmin mennyt koko taivaan poikki.

Vuokra-autojen palautus

Sunnuntaiaamuna klo 7 suuntasimme Splitin lentokentälle. Meitä oli 20 ja autoihin mahtui vain 18 henkeä, mutta siitä ei tullut ongelmaa, sillä muutama kaveri ottaa 5 km matkan lentokentälle. aamulenkin kannalta. Pikkubussimme olivat muuten hurjan tilavia, ja niiden takatilaan mahtui hyvin kaikkien matkalaukut.

9 hengen kamat mahtuivat juuri sopivasti Zafiran tavaratilaan.

Pysäköimme autot lentokentän tyhjähkölle parkkipaikalle, teimme check-inin ja jätimme matkalaukut bag droppiin. Sen jälkeen lähdimme autonkuljettajajoukolla palauttamaan autoja vuokraamoon.

Tehdessämme lähtöä toisen auton luo kurvasi poliisiauto, sillä työkaveri oli erehdyksessä pysäköinyt sen invapaikalle. Työkaveri selitti poliisille, että meillä on kiire palauttaa auto, jotta ehdimme lennolle. Onneksi poliisi oli ymmärtäväinen ja totesi, että paperitöissä menisi liikaa aikaa ja päästi menemään. Täytyy olla ensi kerralla tarkempi, mihin auton jättää!

Palautimme vuokra-autot lentokentän lähelle vähän ennen kahdeksaa. Henkilökuntaa oli jo hieman aiemmin paikalla, koska joku toinen asiakas oli maksanut aikaisesta palautuksesta, mutta mekin hyödyimme siitä kymmenisen minuuttia.

Autoja hakiessa ja palauttaessa vuokraamon edustaja kiersi autot läpi ja tarkisti mahdolliset kolhut. Myös me dokumentoimme vanhat kolhut ennen kuin otimme autot käyttöön. Kroatiassa oli aika paljon kolhuisia autoja liienteessä ja kuumottelin itse ajatuksella, että joku muu kolauttaa pysäköidessä autonsa meidän autoon mutta onneksi mitään uutta ei ollut ilmennyt. Toki autoissa oli vakuutukset mutta silti.

Toiseen autoon oli syttynyt moottorin vikavalo jo toisena iltana, ja työkaverini oli soittanut siitä vuokraamoon. Vuokraamon edustaja oli sanonut, että senkun jatkatte ajoa. Lisäksi sama auto varoitti AdBluesta, että autolla voi ajaa enää 1000 km. Autoja palauttaessa vuokraamisesta vastannut työkaveri pyysi vuokraussopimukseen liikkeen leiman ja allekirjoituksen vahvistukseksi siitä, että näin on sovittu, jotta mahdollisesta remontista ei tule jälkeenpäin seuraamuksia.

Meidän automme puolestaan valitti melkein koko viikon rengaspaineista. Potkin renkaat läpi ilmoituksen jälkeen, mutta kaikki tuntuivat olevan kunnossa silloin ja seuraavanakin päivänä, joten jätin ilmoituksen huomioimatta.

Autot palautettuamme saimme vielä kyydin kentälle vuokraamon Opel Astralla. Takapenkillä oli kolmella hengellä niin tiivis tunnelma, että onneksi meillä ei ollut nippua sellaisia vuokralla!

Yhteenveto

Olipas taas hauska päästä ajamaan autolla uusissa maisemissa! Työkaverit kiittelivät, että minun kyydissäni on turvallinen fiilis. Mottoni kuljettajana oli, että "hitaasti, mutta varmasti". Tämä ei tarkoita, että ajaisin kovasti alinopeutta, mutta en myöskään turhaan hoppuile vaan keskityn ajamiseen ja havainnointiin. Kapeista kaduista ja runsaista kaistoista selviää, kun ajaa rauhallisesti. Ja jos sattuu ajamaan jostain risteyksestä ohi, niin ei pidä ottaa siitä paineita, vaan jatkaa matkaa. Kyllä se navi hetken päästä laskee uuden reitin.

Rantatie aamutuimaan.

Oma Polle kullan kallis

Reissun jälkeen oli mielenkiintoista hypätä Polestarin rattiin. Miten syvälle selkärankaan käsivaihteet olisivat iskostuneet? Ei kovin. Vasen jalka hamuili kerran kytkintä ja käsi muutaman kerran vaihdekeppiä, mutta sen jälkeen mukauduin omaan autooni täysin. Tehokaan ei päässyt yllättämään, koska Polestarin kaasupolkimen liikerata on pitkä eikä se hyökkää pienestä painalluksesta. Toki piti sopivan tiausuuden tullen kenkäistä vähän enemmän vauhtia ja ja nauttia auton eleettömästä kiihtyvyydestä. Isompi järkytys oli se, miten huonosti Polestarista näki ulos, kun oli ensin istunut viikon korkealla lyhytkeulaisessa autossa.