Paronin hautajaiset

Teksti ja kuva: Arttu Lustig

Hajos nii pahasti et vaihtu merkki ja väri

Saavuin naiseni kanssa Lippulaivalla hakemaan Paronia autokorjaamolta. Vaikka Paroniin oli niin suomalaisen tieverkoston kovan käsittelyn kuin huolimattomien vuosien myötä lyöty viimeinen niitti, seisoi Paroni autokorjaamon pihassa ylväänä ja kauniina kuin preussilainen sotilas rivissä. Nousin autosta ja katsoin Paronia hetken. Tilanne oli sydäntä särkevä. Hetken kuluttua Paronilla olisi edessään viimeinen matka.

Menin korjaamon sisälle hakemaan autoon avaimia. Keskustelin hetken autokorjaajan kanssa autoista yleensä. Ensimmäisenä oli kyse rahasta. Olin ottanut takkiin huonoilla autokaupoilla. Korjaajan mukaan autoilla otetaan aina takkiin. Mitä uudemman auton ostaa, sen enemmän autonomistaja ottaa takkiinsa vuodessa. Korjaajan mukaan uuden auton arvo alenee vähintään 3000€ vuodessa. Rahantekoautoja ei ollut olemassa, ja omansa poissaaneiden tarinoihin oli lisätty rutkasti lapinmiehenlisää.

Taisin juuri ottaa uuden auton verran takkiin. Yritin myydä Paronia korjaajalle. Hän saisi itse päättää hinnan. Se olisi Paronin pelastus. Korjaaja pohti hetken, mutta tuli tulokseen, ettei kauppa kannattaisi, koska korjaaminen voisi viedä liikaa aikaa.

Keräsin Paronista henkilökohtaiset tavarani. Yhteisiä tavaroita lyhyen kohtaamisen ajalta oli kertynyt vaatimattomasti. Otin puolivarkain stereot mukaani, vaikka vielä hetken omistin kaiken, minkä musta maali alleen peitti. Stereot olivat talvirenkaiden lisäksi ainoat rahan arvoiset tavarat, jotka pidin itselläni. Muut tavarat olivat sekalainen valikoima cd-levyjä, lastenistuin, hattu, parkkikiekko sekä lumiharja.

Naiseni lähti Volvolla ajamaan edeltä kohti autoromuttamoa. Istuin Paroniin ja toivoin ihmettä. Toivoin, että samalla sekunnilla, kun kääntäisin virta-avainta, auto parantuisi ja eheytyisi takaisin maanteille rullaavaksi ilopilleriksi. Käänsin avainta. Moottori lähti vaivoin käyntiin. Auto sammui heti liikkeelle lähdettyään. Käynnistin uudestaan ja painoin kaasun pohjaan. Moottorin sisältä kuului kolinaa ja vaimeaa pauketta. Paronin kohtalo oli lopullisesti sinetöity. Ihmeitä ei ole ennenkään tapahtunut eikä sellaista tapahtunut nytkään.

Tiellä eteneminen oli vaivalloista. Painoin kaasun pohjaa kolmannella vaihteella, mutta nopeus ei noussut yli 60 km/h. Rukoilin, että Paroni kestäisi vielä jäljellä olevat viisi kilometriä. Edessäni ajoi pakettiauto. Esitin hiljaisen rukouksen hänellekin. Rukoilin, ettei pakettiauto kääntyisi ennen minua, koska se voisi tarkoittaa, että Paroni pysähtyisi keskelle vilkasta liikennettä. Pakettiauto kääntyi samasta risteyksestä kuin mekin. Huokaisin helpotuksesta.

Paronin voimat ehtyivät lopullisesti risteykseen hidastamisesta ja kääntymisestä. Olimme kahden tienreunassa hätävilkkujen loisteessa. Tilanne oli toinen kerta minulle viikon sisällä. Tällä kertaa olin hiljaisella sivutiellä enkä keskellä keskisuuren kaupungin iltapäivä ruuhkaa. Aloin tuntemaan, että hätävilkkujen loiste tienpientareella oli luonnollinen osa autoilevan ihmisen elämää. Soitin naiselleni, että tulisi hakemaan minut pois. Suunnitelmani oli hakea hinausköyttä autoromuttamolta.

En ollut koskaan hinannut autoa. En ollut varma, vaaditaanko auton hinaamiseen muuta kuin peräkoukku ja tarpeeksi vahva köysi. Uskoni Volvon hinausvoimaan oli vahva.  Ei kai yhden vapailla pyörillä liikkuvan rastaan vetämiseen tarvita suuria tehoja. Volvo 740 on sivujuoneltaan hirviö, joka ei niele pelkästään sisäänsä majesteettisen määrän kilometrejä ja bensiiniä, vaan myös pakastimia, polkupyöriä, keittiökalusteita, sohvia, kirjahyllyjä, sänkyjä, patjoja, suuria äänentoistojärjestelmiä, laitureita, veneily- ja kastelujärjestelmätarvikkeita sekä enemmän olutta kuin tavallinen kansalainen kehtaa Virosta kerralla tuoda, joten yhden auton repiminen perässä ei luulisi tuottavan autolle vaikeuksia.

Ajoimme romuttamon pihaan. Romuttamon omistaja oli joviaali mies. Hän oli hyvällä tuulella, hymyili koko ajan ja oli valmis auttamaan. Ehkä eli unelmaansa. Maansamyyneet auton hautaajat olivat hänelle arkipäivää. Hän osasi ottaa heidät vastaan. Hän tiesi parhaiten, että auton tuominen viimeiseen leposijaan oli uuden alku. Hiljalleen ihmiselle valkenee, ettei auto ollut perheenjäsen, vaan kasa metalliromua, joka kuuluikin laittaa kierrätykseen. Ihminen oli tekemässä palvelun niin itselleen kuin ympäristölle.

Romuttamon työntekijä hajottaa auton ruumiin hiljalleen osiin, jotka lopulta päättyvät alkukantaisimpaan muotoonsa metallinsulattamossa. Jotkut onnekkaimmat osat saattavat päätyä uudestaan käyttöön. Jotkut osat taas jäävät kiertämään luonnon kiertokulkuun ja saattavat päätyä tulevien sukupolvien löydöiksi.

Saavuimme Paronin luokse lainatun hinausköyden kanssa. Köysi näytti lyhyeltä, mutta köyden päihin asetetut koukut saivat minut vakuuttuneeksi, että kyseessä oli hinaamiseen tarkoitettu köysi. Polvistuin Paronin keulan edessä ja katsoin sen alle. Paroni oli kyynelehtinyt sydäntäsärkevän määrän mustia kyyneliä alleen. Asfaltille oli levinnyt suuri läikkä Paronin viimeisestä avunpyynnöstä.

Kiinnitin köyden kumpaakin autoon. Sovimme, että kommunikoimme äänimerkillä. Autot lähtivät liikkeelle viemään surumarssia eteenpäin. Naiseni ajoi aivan liian kovaa siihen nähden, että Paronin hallintokeskus oli muuttunut kumipyörillä varustetuksi kuntosalilaitteeksi. Pienetkin liikkeet ohjauspyörällä täytyi suorittaa rystysen valkoisina. Jarrujen olemassaolosta en ollut edes varma, vaikka välillä puolittain seisoin jarrupolkimen päällä auton liikkuvuuteen sillä ei tuntu olevan vaikutusta. Naiseni oli täysin tietämätön kamppailuistani köyden toisessa päässä.

Pelkäsin kuin mies. Tämä oli hetki, jolloin karskeinkin mies sai pelätä peittelemättömästi. Pienikin virhe naiseni ajossa ja törmäys olisi väistämätön. Kolari olisi liikenteen kultaisen säännön mukaan peräänajajan - minun - vika. Minulle ei jäisi selitettävää enkä voisi syyttää naistani kolarista.

Tärisin voimakkaasti pelosta kummatkin kaksi kilometriä romuttamolle. Olin vettä krapulaisen lasissa. Romuttamon piha saapui lopulta ja sykkeeni laski lähemmäksi normaalia. Nousin autosta adrenaliinin täyttämänä. Huusin heti naiselleni: perkele että pelotti, mutta oli helvetin hienoa. Lyhyt ajomatka oli varmasti parasta parisuhdeterapiaa, jota autoilun maailman voi pariskunnalle tarjota. Lähetin Suomen pariterapiayhdistykselle vinkin löydöksestäni.

Matka oli saatu päätökseen. Paroni oli nyt hylättynä ja nöyryytettynä romuttamon pihalla. Auto, joka alun perin oli ollut herrojen herkku, oli lopulta narrin hetken huvi. Useita satoja tuhansia markkoja maksanut auto, joka oli hankittu laman syvimpinä hetkinä merkkinä taloussuhdanteita kestävästä menestyksestä, oli roskana ruosteisen Toyota Hiacen vieressä. Auto, joka uutena oli aiheuttanut kateutta vieraissa ja ylpeyttä isännässään, oli nyt saastaa, josta oli päästävä eroon mahdollisimman nopeasti. Eilisen paratiisi oli tänään vain joutomaata.

Olisin halunnut suorittaa auton hylkäämisseremonian, mutta kulttuurimme ei sellaista tunne. En voi täyttää autoani kukilla ja laskea sitä järveen palavana viimeiselle matkalle auringon laskiessa, tai pitää pientä kynttilöiden valaisemaa muistotilaisuutta kappelissa ja myöhemmin kiittää osanotosta suruun ilmoituksella lehdessä.

Sain autosta 50 euroa. Poistuin paikalta nopeasti saatuani rahan.