02.04.2015
Reikä
Teksti: Arttu Lustig
Kuva: Kaisa Härö
Eräs päivä noustessani autostani näin kuljettajan penkissä reiän. Mieleeni tuli lapsuudestani tapaus, josta vanhempani muistuttavat minua aina sopivan hiljaisen hetken kohdalla. Tarinan mukaan olin tullut näyttämään kalsareitani, joissa takapuolella oli reikä. Vaadin vanhemmiltani selitystä reiälle. Isäni oli kommentoinut, että reikä johtui liiasta piereskelystä. Pienen pojan tiedonjano oli lyhyellä ja ytimekkäällä faktalla tyydytetty.
Nyt, kymmeniä vuosia myöhemmin olin jälleen tilanteessa, jossa jouduin miettimään reiän syntymähistoriaa. Olinko taas onnistunut lapsuuden suorituksessa? Toisaalta reikä voi olla monen miehen (ja miksi ei naisenkin) yhteisten ponnistuksien tulos puolen miljoonan kilometrin jälkeen. Kuinka paljon ihminen joutuu aukaisemaan hanaa, että 700-sarjan Volvon kangaspäällyste antaa periksi?
Tarinani on ajalta, jolloin otsoni oli vakava asia: UV-säteet hyökkäsivät esteettä häiritsemään ihmiselämää ja lisäämään aurinkolasien ja aurinkorasvojen myyntiä. Tarina on myös ajalta, jolloin kestävä tarkoitti luontoystävällistä. Otsoni ei enää vaivaa ketään ja kypsän iän saavuttanut Volvoni on uhka ympäristölle. Milloin asiat kääntyivät näin päin?
Reikä kankaassa tukisi viestiä, joka median välityksellä minulle ja heimoautoilijoille on lähetetty: nykyisestä vanhan liiton ympäristöriskistä pitäisi luopua ja tilalle hankkia huomattavasti uudempi auto. Se ei tuhoaisi luontoa yhtä suurella sydämellä kuin nykyinen hiilidioksiditykki. Rivien välistä pystyn tulkitsemaan vaihtoehdon, jossa kompromissina voisi toimia pienemmällä moottorilla varustettu vanhempi ja pienempi auto. Ehkä se vaientaisi median syyllistävän mäkätyksen, tai ainakin muuttaisi sen sävyä suotuisammaksi.
Ensimmäiseen vaihtoehtoon, uuteen autoon, minulla ei ole varaa. Olen pahoillani. Minun on pakko käydä ympäristöuhalla töissä, jotta voisin rahoittaa ihmisten arvokasta työtä luonnonsuojelun hyväksi. Toisaalta en myöskään halua taittaa illalla työmatkojani valottomalla maakunnan maantiellä japanilaisessa 90-luvun teekupissa, kun räntää sataa vaakasuoraan ja takana ammattiautoilija yrittää kuroa itseään takaisin aikatauluun monta kymmentä kertaa painavammalla autolla. Se on pelottavaa. Olen kokenut tämän muutaman kerran naiseni autossa, kun omani on ollut huollossa. Radio oli pois päältä, puristin rystyset valkoisena rattia ja jännitin jokaista metriä. Ylämäkiin ei kiihtynyt, mutkissa aliohjasi ja suoralla rekka saavutti. Pimeydessä ja räntäsateen tulituksessa en edes tiennyt missä kohtaa olin, mutta rukoilin, että valaistu tieosuus alkaisi merkkinä kodin läheisyydestä.
Paljon puhutaan, kuinka jokaisella on oikeus työrauhaan työpaikoilla. Miten on näiden työmatkojeni laita? Eikö minulla ole oikeutta mielenrauhaan työmatkoilla? Haluan, että oloni on kuin japanilaisessa teehuoneessa, ei teekupissa. Siksi minulla on edelleen alla iso, vanha ruoska pienen, vanhan ruoskan sijaan.
Ehkä totuus reiästä on tarua ihmeellisempi. Ehkä autoni läpi on hiihdetty jollain Nokian kurssinousun huumaamalla sumuisella Lapin reissulla jossain Levin maisemissa. Yhdellä sauvomalla on kuljettu Volvon läpi ja voitettu veto sekä pullo halpaa viinaa, jolloin pieni reikä verhoilussa on ollut täysin hyväksyttävä tappio. Ehkä olisi parempi peittää reikä vanhalla nahkatakilla, ja olisin hiukan lähempänä unelmieni nahkapenkkejä.
Keskustelu
Ei kommentteja
