Oikealle kääntyvä väistää ... jos väistää

Syksyllä tuli suhattua pääkaupunkiseudulla. Ajoin useampaan otteeseen Vihdintiellä, jonka molemmin puolin on mopoille sallittu kevyenliikenteenväylä.

Eräänä lauantai-iltapäivänä olin ajamassa Kehä 1:ltä Vihdintietä Malminkartanoon. Kun saavutin Ruosilantien risteyksen valoista juuri liikkeelle lähteneen autojonon, kiinnitin huomioni kevyenliikenteenväylällä oikealla puolellani ohitseni kovaa vauhtia ajavaan mopoon. Samalla kun mopo lähestyi suojatien vihreitä valoja, oli henkilöauto kääntymässä Vihdintieltä oikealle. Ehdin jo oikeasti säikähtää, että mopo ajaisi suoraan kääntyvän henkilöauton alle, mutta niin se vaan ehti sujahtaa suojatien yli juuri ennen kuin auto ehti siihen.

Päivittelin tapahtumaa kyydissä istuneelle kaverilleni jatkaen matkaa Vihdintietä kohti kilometrin päässä olevaa seuraavaa risteystä, jossa minun piti kääntyä oikealle Malminkartanoon. Lähestyessäni risteystä muistin äskeisen tapahtuman ja tähyilin tavallistakin tarkemmin metsäkaistaleen takana olevalle kevyenliikenteenväylälle, jonka jatkeena olevan suojatien poikki olin kohta ajamassa. Oikealla ei mitään. Vasemmalla ei mitään. Oikealla täyttä vauhtia lähestyvä mopo! Pysähdyin suojatien eteen ja hetkessä mopo suhahti ohitseni.

Erityistä vaaratilannetta ei päässyt syntymään, sillä ehdin hyvin pysähtyä ennen suojatietä. Pysähdys ei ehkä olisi ollut yhtä rauhallinen, jos en olisi nähnyt edellisessä risteyksessä mopoilijan vähältä piti -tilannetta ja tiedostanut sellaisen mahdollisuutta myös omassa käännöksessäni.

Kääntyvän auton on väistettävä aina ...

Tilanne herätti minut ihmettelemään, kuinka kovaa vauhtia mopoilla saatetaan ajaa kevyenliikenteenväylillä. Mopoilu sallitaan yleensä kovavauhtisten teiden varsilla olevilla kevyenliikenteenväylillä. Niiden nopeusrajoitus on aina sama kuin vieressä kulkevalla tiellä. Näin ollen mopolla voi ajaa kevyenliikenteenväylällä käytännössä aina täysiä, koska mopon maksiminopeus on 45 km/h. Viritettyjen mopojen nopeuksista puhumattakaan.

Kääntyvä autoilija joutuu väistämään risteävää tietä ylittävää kevyttä liikennettä aina, ellei autoilijalle pala vihreä nuolivalo. Pelkkä peileihin vilkaisu ei riitä, vaan käännyttäessä on aina muistettava tarkistaa päätä kääntämällä viereltä ja takaviistosta joskus kovaakin vauhtia lähestyvät ihmiset. Niin kävelijät, pyöräilijät, rullaluistelijat ... kuin mopotkin. Vaikeaksi mopojen väistämisen tekee tietenkin niiden vauhti. Siinä, missä 25 km/h ajava pyöräilijä lähestyy risteystä 7 m/s vauhdilla, lähestyy 45 km/h ajava mopoilija risteystä 12,5 metriä sekunnissa.

Lähestyessäni risteystä, josta aion kääntyä, tsekkaan jo ennakkoon kanssani saman suuntaisesti kevyenliikenteenväylää kulkevat. Ensin peileistä ja sitten päätä kääntämällä. Kääntyessäni katson kevyen liikenteen vielä uudelleen ennen kuin ajan suojatielle. Laskeskelin, että kahden oikealle katsomisen välissä kuluu aikaa noin 2-3 sekuntia. Kun mopon nopeus kerrotaan tällä, saadaan tulokseksi 25-37,5 metriä. Näin kauas taakse pitäisi siis huomata katsoa ensimmäisellä vilkaisulla, mikäli ei halua saada uuden vilkaisun myötä sydämentykytyksiä, kun auton edestä vilahtaa yllättäen mopo.

... mutta siihen ei kannata luottaa sokeasti

Vuotta ennen ajokortin hankkimista jäin vastaavassa tilanteessa pyörällä auton alle. Ajoin pimeällä alamäkeen Lohikoskentien kevyenliikenteenväylää kohti Vapaaherrantien risteystä, johon oli juuri syttynyt vihreät valot sekä autoille että kevyelle liikenteelle. Risteyksestä oikealle oli kääntymässä punainen auto. Koska auto hidasti vauhtiaan, kuvittelin sen huomanneen minut, enkä jarruttanut suojatietä lähestyessäni. Juuri kun pääsin suojatielle, tajusin että auto ei väistäkään. Ehdin tehdä minimaalisen väistöliikkeen oikealle, kun jo lensin törmäyksen voimasta mahalleni katuun.

Olin täräyttänyt auton matkustajan puoleisen oven etuosaan ja päädyin siitä parin-kolmen metrin päähän tien reunaan. Autoa kuljettanut nainen kertoi, ettei ollut lainkaan huomannut minua ja kysyi, että oliko minulla pyörässä valo. Oli kyllä. Punaisen auton perässä ajanut nainen sen sijaan oli nähnyt koko tilanteen, joten en sentään ihan näkymätön ollut.

Kolhin kolarissa kipeästi polveni, mutta mitään vakavampaa ei onneksi sattunut. Pyörä sen sijaan meni aika solmuun. Kun sitten sain pyörän takaisin huollosta, olin aluksi suorastaan vauhkona risteyksistä ajaessani. Mikä tahansa auto oli potentiaalinen päälle ajaja olivat ne sitten kääntyviä tai kolmion takaa tulevia.

Olin aiemmin ollut pyöräilijänä merkinnän alun mopokuskiin verrattavissa oleva hullu pyöräilijä, joka tiesi kyllä oikeutensa ja luotti siihen, että autoilijat näkevät aina. Kolarointi muutti liikennekäyttäytymistäni pikkuisen varovaisemmaksi. Kuitenkin vasta autokoulussa huomasin oikeasti, että kevyen liikenteen havainnointi autosta ei olekaan niin itsestään selvää, kuin mitä olin pyöräilijänä kuvitellut. Asian tajuaminen oli oikeastaan pienoinen järkytys. Väitän, että jos olisin omistanut ajokortin jo kolarin aikaan, kolaria ei olisi koskaan tapahtunut. Sen verran autolla ajaminen on opettanut. Olen edelleenkin hieman hullu pyöräilijä ja pidän oikeuksistani aika tiukasti kiinni, mutta mukana on aivan erilainen varovaisuus kuin ennen.

Yhteispeliä!

Viimesyksyinen mopotapaus ja oma kolarini nousivat väistämättä mieleeni katsoessani maanantaina Puskuria. TV2:n auto-ohjelmassa on pyörinyt tällä kaudella K75-sarja, jossa jokaisessa jaksossa auton rattiin istutetaan yksi vähintään 75-vuotias kuljettaja ja katsotaan, miten hän selviää yllättävistä tilanteista. Tuoreimmassa jaksossa katsottiin, havaitseeko oikealle kääntymässä oleva kuljettaja samasta suunnasta suojatielle vauhdikkaasti ajavan pyöräilijän. Muuten varsin skarpilta vaikuttanut kuljettaja ei havainnut, vaan kyydissä istunut kouluttaja joutui painamaan jarrua. Nyt kyseessä oli järjestetty tilanne ja pyöräilijä jo valmistautui jo hieman ennakkoon väistämään autoa. Toisin oli edellisessä jaksossa, jossa satunnainen pyöräilijä ajoi rauhassa pahaa aavistamatta vihreillä valoilla suojatielle ja olisi saattanut jäädä auton alle, ellei kouluttaja olisi ollut tilanteen tasalla ja jarruttanut.

Pyöräilijä väistää autoa. Näin tuossa Puskurin järjestämässä tilanteessa niin itseni! Hulluna pyöräilijänä... Onneksi olen nykyisin ottanut vähän opikseni.

Tuoreemman jakson lopussa kouluttaja totesi, että pyöräilijän kannattaa käyttää sellaista nopeutta, että hän pystyy havaitsemaan ja hänet pystytään havaitsemaan ja että liikenne on yhteispeliä. Kaikkien osapuolien on syytä olla varovaisia, eikä sokeasti luottaa oikeuksiinsa. Tämä pätee vähän kaikkeen liikenteessä. Eli mopoilijat ja pyöräilijät: vaikka teillä olisi etuajo-oikeus, pitäkää silti varanne. Ja autoilijat, muistakaa katsoa kunnolla sivuille ennen kuin käännytte.